Hädässä valkoinen tunnetaan? Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa
Tammi 2009 (2009)
Suom. Annukka Kolehmainen
278 s.
Pisteitä: 2/5
Tunnelma: Ärgh. Epätoivoinen ja vihainen. Ei näin.

Kigalin kakkukaupasta on pidetty blogimaailmassa. Tartuin kirjaan siinä uskossa, että se antaisi minulle uusia näkemyksiä ja laajentaisi kirjallisuuskäsitystäni, johon viime vuonna kuului käytännössä vain länsimaalaista kirjallisuutta. Afrikkalaiseen kirjallisuuteen en kuitenkaan päässyt tutustumaan, ja seuraavassa, feministiseen lukuhaasteeseen kuuluvassa bloggauksessani esittelen, miksi Kigalin kakkukauppa ei edusta niitä arvoja, joihin feminismi minut on opettamassa. 

Taustoitan analyysiani tällä: Kigalin kakkukauppa kertoo Angelista, Tunisiasta Ruandaan muuttaneesta naisesta, joka on perustanut kotipaikkakunnalleen kakunleivontayrityksen. Leipomustensa ohessa Angel tapaa paikallisia ja vähemmän paikallisia henkilöitä, joiden tarinoiden kautta Parkin kuvaa Afrikkaa - tai sitä, mitä ihmiset yleensä ajattelevat, että Afrikka on.

1) Hädässä valkoinen tunnetaan - vai miten meni?

Kigalin kakkukaupan sivuliepeessä kerrotaan, että Parkin on viettänyt lapsuutensa Sambiassa, opiskellut Etelä-Afrikassa ja toiminut maanosassa konsulttina. Romaania lukiessani en voinut välttyä mielikuvalta, jossa kirja on syntynyt jonkinlaisen lähetystyötoiminnan herättämänä. Erilaisten henkilöhahmojen kautta Parkin tuo esille ruandalaisten ongelmia. Keskeisimpänä mainittakoon tyttöjen mahdollisuudet (niistä lisää tuonnempana) ja HIV. Köyhien maiden ongelmat on tietysti tärkeää nostaa tapetille, mutta Parkinin romaanissa niitä kuvataan ulkoapäin. Jokaisesta lapsihahmosta kerrotaan, onko tämä saanut "sairauden" tai "taudin", siis HIV:n, ja jopa kirjakerhossa valistetaan seksitautien vaaroista ja jaetaan kondomeja! Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä useamman henkilön kanssa Angel puhuu seksitaudista ja neuvoo näitä, miten jatkossa pitäisi toimia. Vaikka Angel periaatteessa suhtautuukin positiivisesti myös sairastuneisiin ja toivoo ymmärtävää asennetta myös muilta, korostunut puhe tästä sairaudesta antaa varsin yksipuolisen kuvan Ruandasta ja eritoten sen kansalaisten arkisista puheenaiheista. Oikea tietoa seksistä ja seksuaalisuudesta kuuluu tietenkin kaikille, mutta minusta Parkin romaaneineen ei edusta oikeanlaisia toimia.

Kigalin kakkukaupassa Ruanda ja sen kansalaiset - kuten myös muutkin afrikkalaiset - näyttäytyvät avuttomina, osaamattomina ja muinaisaikoihin jääneinä ihmisinä. Heidän ei oleteta tietävän paljoakaan. Yksi nainen esimerkiksi yllättyy, miten paljon värejä voidaan muodostaa sekoittamalla sinistä, keltaista ja punaista! Myös epähygieenisistä vessoita valitetaan ja valistetaan kysymättä, millaisia resursseja kyläläisillä on saniteettitiloihin ollut.

2) Lainaa vain

Parkin esittelee lukijalleen maiseman, jonka kaikki henkilöt ovat sidoksissa länsimaihin. Talossa, jossa Angel asuu, ei ole lainkaan paikallista väkeä, vaan asukaskunta koostuu muun muassa vapaaehtoistyöntekijöistä ja työnsä perässä Ruandaan muuttaneista. 

Kigalin kakkukaupan kulttuurissa ihannoidaan länsimaita. Tiesin kirjan varsin anti-feministiseksi jo siinä vaiheessa, kun ensimmäisessä luvussa puhuttiin hiusten suoristamisesta - hiuskysymys on polttavan feministinen kysymys, kun ulkonäköpaineet suosivat länsimaista suoraa hiustenlaatua. Angelille, kirjan päähenkilölle, hiusten suoristaminen on ylellisyys. Itsen, oman kehon ja oman kulttuurin hyväksymisestä ei ääneen puhuta, ja konkreettiset kampaamokuvaukset kertovat, ettei Kigalin kakkukaupan maisemissa ylpeillä kiharaisilla, karkeilla hiuksilla. 

Myös populäärikulttuuri on saavuttanut Parkinin Ruandan. Kun Angel lueskelee naapurilta lainattua Hello!-lehteä, hän pohdiskelee, mikä olisi sen ruandalainen versio. Miksi ruandalaisten pitäisi kopioida yhdysvaltaisia julkaisuja? Miksi ruandalaisen lehden nimi pitäisi olla suora käännös alkuperäisestä versiosta, ja miksi siinä pitäisi pyrkiä samanlaisiin julkkiskuvauksiin kuin amerikkalaisessa, varsin pinnallisessa juorulehdessä? 

Eniten minua säälitti se, että Kigalin kakkukaupassa kuunnellaan vain yhdysvaltalaista musiikkia. Olen käsittänyt, että afrikkalaiset kulttuurit ovat musiikillisesti rikkaita ja monirytmisiä. Sen sijaan, että Parkinin maalaamassa Ruandassa kuvailtaisiin omaperäistä, ruandalaisessa mielenmaisemassa syntynyttä musiikkia, soivat taustalla käännösversio Massachuchetts-laulusta sekä - kyllä! - Knocking on Heavens Door. Ei varmaan tarvitse kertoa, mitä ajattelin,, kun kansanmurhan turmelemat kansalaiset laulavat viimeisellä sivulla sopusoinnussa "A-a-a-a staying alive, staying alive". Häpeällistä.

3) Kieli- ja uskontopolitiikka

Valkoisen kulttuurin glorifiointi tunkeutuu myös poliittisiin kuvauksiin. Minua lähinnä nauratti, kun luin Africa Reflections -blogista luin, että Kigalin kakkukauppa on niin poliittisesti korrekti, ettei kukaan voi siitä loukkaantua. Jos edellä mainitut esimerkit eivät vielä riitä kuvaamaan, miten ylivoimaisena Parkinin romaanissa pidetään nimenomaan länsimaisuutta ja valkoisuutta, valotan asiaa vielä kieli- ja uskontopolitiikan kannalta. 

Parkin viljelee romaanissaan muutamia kansankielisiä saoja, mikä aina ilahduttaa. Usein toistuvan hakuna matata -fraasin kohdalla en kuitenkaan voinut olla ajattelematta Leijonakuningasta ja sitä, miten tämä swahilinkielinen ilmaisu on omittu länsimaiseen kulttuurin (ilmaisun voi olettaa olevan tuttu länsimaisille lukijoille). Toisekseen pohdin Angelin kielitaitoa. Hän on muuttanut Ruandaan, ja hänen kielitaitoonsa kuuluvat swahili ja englantia. Ruandassa puhuvaa ruandaa tai ranskaa hän ei juuri osaa, eikä romaanin aikana tohdi kieliä opetellakaan. Romaanissa kerrotaan, miten Ruandan virallisiksi kieliksi ajetaan ranskaa ja englantia. Sitten ihaillaan niitä, jotka ovat jo pitkällä englannin opinnoissa. Sopii vain kysyä, mistä tällaiset ideologiat kumpuavat! Siirtomaapolitiikkaa ja orjuuttajakulttuurien vaikutusta ei Parkinin romaanissa juuri mainita. Angelkin pääsee suhteellisen helpolla, sillä - kuin ihmeen kaupalla - kirjassa esiintyvät hahmot osaavat kuin osaavatkin aina sellaista kieltä, jota Angelkin osaa. Helppo ratkaisu, right? Kielipolitiikka - virallisia, länsimaisia kielisiä suositaan - ja kielivalinnat ilmenevät esimerkiksi seuraavasta katkelmasta, jossa valitaan, mitä kieltä puhutaan ja kenen täytyy ymmärtää sanottu:

"Huomenta kaikille", Angel sanoi englanniksi. "Valitettavasti en osaa ranskaa, ja jos puhun swahilia, Jenna ja Agathe eivät ymmärrä minua. Jos taas puhun ruandaa sen vähän mitä osaan, Jenna ei ymmärrä. Puhun siis englantia ja Jenna tulkkaa teille ranskaksi."

Länsimaiden kielellinen ja kulttuurinen vaikutsu näkyy myös hahmojen nimeämisessä. Oikeastaan lähes kaikkien hahmojen nimet ovat joko englannin- tai ranskankielisiä. Angel viittaa tietysti enkeliin, jonkinlaiseen pyhään, viattomaan hahmoon. Eniten nauroin kuitenkin Beckhamiksi kastetulle vauvalle. Eikö mikään riitä? Missä on Ruandan oma nimeämiskulttuuri? 

Parkin on ujuttanut romaaninsa paljon uskonnollisia viittauksia. Minä ihmettelin kristinuskon valtavaa läsnäoloa. Totta kai on ok, että kristittyjä ihmisiä kuvataan ja että ruandalaiset voivat olla kristittyjä - kullakin olkoon oikeus valita, mihin uskontokuntaan kuuluu. Minusta lukiessa on kuitenkin muistettava, mitä kautta kristinusko on Afrikan maihin päätynyt. Lähetyssaarnaajista ja jonkinlaisesta uskonpuhdistuksesta ei Kigalin kakkukaupassa mainita sanaakaan. Mitä kertoo se, että kaikki hahmot ovat kristittyjä? Mitä kertoo se, että marginaaliuskontojen kohdalla otetaan puheeksi vaaralliset kultit? Muslimeista puhutaan lähinnä henkilöinä, jotka kieltäytyvät juomasta alkoholia.

Parkin ottaa käsittelyynsä myös kansanmurhatarinat. Kuusi vuotta kansanmurhan jälkeen ruandalaiset kuvataan yhdeksi yhtenäiseksi kansaksi, joka hyvillä mielin unohtaa aiemmat heimojaot. Onkohan näin ollut? Minulle ongelmalliselta tuntui sekin, ettei romaanissa muutamaa heimoa ja heidäb erimielisyyttään lukuunottamatta selitetty, milloin, missä, miten ja miksi Ruandan kansanmurha tapahtui. Olen varma, että moni länsimaalainen lukija kaipaisi muistutusta tapahtuneesta (minäkin kaipasin, ja aion lukea aiheesta jostakin muualta). Ikävältä ja kummalliselta tuntui sekin, että kansanmurhaan viitataan tapahtumana, josta joko selvittiin tai ei selvitty. Traagiset tapahtumat näyttäytyvät selviämistaisteluna, jossa heikot kuolevat, vahvat selviytyvät - ja jatkavat sitten elämäänsä kuten ennenkin, vaikka kyse on valtavasta traumasta. Vaikka traumat voivat viedä kyvyn tuntea, tuntui muun muassa seuraava kuvailu silti naurettavalta: eräs nainen on menettänyt poikansa ja miehensä, nähnyt, miten nämä murhataan. Silti Parkin kuvaa hänen kertovan tapahtumista ikään kuin olisi ostamassa perunoita torilta. Anteeksi mitä? Tulen vihaiseksi tavoista, joilla Parkin hiljentää satutettujen, nöyryytettyjen ja terrorisoitujen ihmisten kokemuksia. Kigalin kakkukaupasta jää ylipäätään vaikutelma siitä, ettei traumojen todellisille kokemuksille anneta sijaa, vaan niitä lähinnä päivitellään kamalina, kammottavina tapahtumina, joista ei edes voi puhua. Länsimaalaiset eivät voikaan.

4) Kuka on feministi ja kenelle feministiset arvot suunnataan?

Periaatteessa Kigalin kakkukaupan voi ajatella pyrkivän feminismiin. Angel tukee naisia, toivoo heidän kouluttautuvan, vastustaa ympärileikkausta ja hyväksyy myös prostituoidun Jeanne d´Arcin (kyllä, romaanin ainoa prostituoitu on nimetty ranskalaisen neitsytpyhimyksen mukaan) elämänvalinnat. Naisten aseman parantamiseen pyrkivät toimet jäävät kuitenkin varjoon, kun ottaa huomioon, miten paljon länsimaalaisuus romaanissa hallitsee. Vaikka Angel muutamissa yksittäisissä kohdissa toteaakin, että monikielisyys on rikkaus tai että Eurooppa ei ole ainoa ihannoinnin kohde, on länsimaalaisuus monella tapaa romaanin taustalla. Se näkyy siinäkin, että Afrikkaa eksotisoidaan - eräs yhdysvaltalainen yliopisto kiinnostuu ruandalaisopiskelijatytöstä sen takia, että tämä olisi ensimmäinen ruandalainen opiskelija heidän yliopistossaan. Niinpä niin, länsi pyrkii hyötymään toisista.

5) Miehiset tarinat

Kuinka Parkin esittelee romaanissaan miehet? Ilahduttavaa on se, että romaanin keskiössä on Angel, jonka miestä, Piusta, ei juuri tuoda esille - tämä hädin tuskin saa puheenvuoroa koko romaanin aikana. Periaatteessa Parkin siis antaa äänen naiselle ja keskittyy tämän yksityiseen elämään. Angelin kohtaamissa miehissä on kuitenkin tarinoita, jotka eivät minua miellyttäneet. Erityisesti mieleen jäi kuvaus ruandalaisesta sotilaasta, joka kieltäytyy puhumasta mitään sotakokemuksistaan ja haluaa paeta Ruandasta länsimaihin. Hän aikoo naida länsimaisen tytön, jota ei ole vielä tavannut, mutta uskoo pystyvänsä ylipuhumaan tämän. Vaikka Angel pitääkin miehen toimia tuomittavana, jäin miettimään, mitä tarinalla oikeastaan haluttiin kertoa. Parkin uusintaa kertomuksellaan kuvan afrikkalaisesta miehestä, jolla on naista enemmän sananvaltaa ja joka käyttää naista vain hyödykseen. Sama sävy toistuu myös Boscon tarinassa: hänetkin kuvataan mieheksi, joka pystyy päättämään ja valitsemaan, ketä rakastaa.

Muun muassa näiden ajatusten pohjalta minulle muodostui kuva romaanista, jossa Afrikkaa kuvataan pääsääntöisesti niiden stereotypioiden kautta, joita länsimaalaisilla ihmisillä tästä laajasta maanosasta on. Parkin yrittää selvästi ottaa esiin ihmisoikeus- ja naisasiakysymyksiä, mutta ontuu niin juonellisesti kuin kerronnallisestikin. Litteät ihmishahmot eivät syvennä lukijan Ruanda-kuvaa, vaikka päähenkilö Angel suhteellisen empaattinen onkin. HIV-keskustelujen korostaminen luo varsin yksipuoleisen kuvan siitä, millaisessa maailmassa Ruandassa eletään. Vaikka Parkin osuu oikeaan siinä, että monissa maissa riittää työtä ihmisoikeuksien suhteen, ei tunnu kuitenkaan oikealta, että länsimaat voisivat sanella Afrikkaan, kuinka siellä tulee elää.

Lopuksi on vielä todettava, etten tietenkään itse valkoisena ole oikeutettu määrittelemään, mitä Afrikasta tai sen valtiosta voi, saa tai pitää kertoa. Kuvittelen silti saaneeni feminismiltä välineitä siihen, miten tulkita Afrikasta ja sen maista kertovaa kirjallisuutta ja miten vastustaa maailmankuvaa, jossa valkoiset jyräävät. Toisenlaisetkin tulkinnat ovat mahdollisia, ja toivon, että esitätte niitä, jos siltä yhtään tuntuu. Kiitos. :)

Aloitan kirjalla tämän vuoden Helmet-haasteen ja kuittaan kohdan 47 (kaksi kriteeriä: käännöskirja + nimessä erisnimi).