keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Janosch: Pieni Panama-kirja (ja muuan Janosch-muisto)

Lapsi, 4 vuotta, avoimesti: Äiti, tehäänkö lapsia oikeesti niin, että...
Äiti, säikähtäneenä: Öhöm. Jooo...Mistä sinä tuon olet oppinut?
Lapsi, 4 vuotta, riemukkaasti: No Janoschista! Mutta sittenhän 
         tekin ootte isän kanssa tehny niin kaksi kertaa!
Äiti, hämmentyneenä: Ai miten niin kaksi kertaa?
Lapsi, 4 vuotta, näsäviisaasti: No minä ja mun veli!

Janosch: Pieni Panama-kirja
WSOY 190 (1980-1982)
Suom. Riitta Mäyrälä
140 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Hih. Hassuja kuvia.
Tätä Janosch-viitteistä tarinaa kerrotaan aina silloin tällöin, kun tahdotaan muistella, miten uupumaton lukutoukka olin lapsena. En tiedä, miten Janoschin Äiti, mistä lapset tulevat? -teos on lähtenyt kirjastosta mukaamme, mutta niin vain äiti muistelee hämmentyneensä, kun tulin kysymään häneltä seksistä 4-vuotiaana. Totuus on kuitenkin, että varhaisimman seksuaalivalistukseni olen saanut Janoschin varsin suorapuheisesta lastenkirjasta - tottahan se kiinnosti minua, olivathan kaikki muutkin Janoschit ihania ja ihmeellisiä. 

Kun palasin nyt Janoschin pariin noin parikymmentä  vuotta myöhemmin, en valikoinut seksikirjaa luettavakseni (vaikka sekin pitää tehdä, jotta näen, mitä oikeastaan olen oppinut :D). Tartuin klassisempaan ja vähemmän kyseenalaiseen kirjaan, nimittäin Pieni Panama-kirja -kokoelmaan. Se koostuu kolmesta tarinsata, joiden päähenkilöinä seikkailevat pikku karhu ja pikku tiikeri. 

Oi ihanaa Panamaa olen lukenut lapsenakin, ja sen idea oli minulle suurin piirtein tuttu: karhu ja tiikeri lähtevät etsimään upeaa idylli-Panamaa. Sitä en kuitenkaan muistanut, että he ihan totta kiertävät ympyrää, löytävät uudelleen itse rakentamansa sillan ja päätyvät ihastelemaan taloa, joka, kas vain, onkin heidän omansa. Janosch opettaa, että seikkailuihin lähteminen on tärkeää, koska silloin voi tavata uusia ihmisiä ja kokea uusia asioita. Kotinsakin voi alkaa nähdä uusin, rakastavaisemmin silmin. Kelpo sanoma, tarina viihdyttää. 

Aarretta etsimässä on klassinen aarretarina, jossa karhu ja tiikeri ovat rahan perässä. Raha ei tee onnelliseksi, Janosch julistaa. Tarina on aavistuksen pitkäveteinen ja toisteinen, eikä se houkuttele edeltävän tarinan lailla. 

Kolmas tarina, Postia tiikerille, on varsin sympaattinen kertomus. Siinä tiikeri toivoo kovasti, että karhu lähettäisi hänelle kalapaikaltaan kirjeen. Posteljoonia ei niin vain löydy, ja kirjeen saaminen viivästyy. Kirjeen saaminen on kuitenkin vallan ihanaa, kun se viimein onnistuu. Postilaitoksen kehittyminen on kuvattu tarinassa upeasti, mutta puhelin- ja lentopostikeksinnöt esitetään kiireellisesti, kuin väkisin tarinaa jatkaen. 

Kaiken kaikkiaan nämä legendaariset eläinystävykset ovat hauskoja, hassuja ja sympaattisia. Niiden välinen ystävyys on kestävää ja tärkeää: kun toinen osaa kalastaa, ei ole hätää, ja kun toista voi kantaa reppuselässä, pärjää väsyttävämmilläkin matkoilla. Janoschinin kuvituksessa pidän siitä, ettei yksityiskohtia ole liikaa mutta että niitä kuitenkin on; joskin osa, kuten puskapissalla oleva kani, on varsin kierolla huumorilla tehtyjä. No, Janosch on rehellinen elämän kuvaaja! :D 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti