Naistenviikko: naisen kirjoittama romaani (feministin kesä 7)

Sari Pöyliö: Ihmisen veri

Atena 2015

204 s.

Pisteitä: 3/5

Tänään alkaa naistenviikko, jota juhlitaan blogistaniassa Tuijatan johdolla. Viikko on hyvä tapa korostaa naisten kirjallisuutta: heidän kirjoittamiaan ja heidän lukemiaan tekstejä. Aloitan oman naistenviikkohaasteeni Sari Pöyliön romaanilla Ihmisen veri, joka saa kunnian olla viikon valintani naisen kirjoittamaan romaaniin. 

Pöyliön romaani ei minua kansikuvallaan houkutellut (tästä ehkä lisää myöhemmin), mutta muistelin kuulleeni hyvää muissa blogeissa. Totta onkin, että Pöyliö kirjoittaa houkuttelevasti, sujuvasanaisesti ja huumoria ja vakavampaa kerrontaa yhdistellen. Pöyliön suomi on sujuvaa ja kaunista, jotenkin todella osuvaa. Teoksen kieli on yksi romaanin kohokohtia. Mietin lukiessani paljon sitä, mistä kaikesta humoristinen kieli koostuu: yllättävistä sananvalinnoista, käänteisistä lauserakenteista ja muuten vain nasevista ilmauksista.

Ihmisen veri kertoo 83-vuotiaasta Kulosta, entisestä lääkäristä ja elokuvaohjaajasta, joka saa ensinnäkin kuulla olevansa kuollut. Lehti-ilmoitus ei tietenkään pidä paikkaansa mutta tutustuttaa yläkerran ihastuttavaan Ansaan. Kaksikko päätyy etsimään Kulon kadonnutta elokuvaa, ja vanhuksen elämänvaiheita pohjustetaan lapsuus- ja nuoruuskuvauksin. 

Luin Ihmisen verta kesäisenä päivänä torilla. Romaani sopii sellaiseen mainiosti, sillä se etenee sujuvasti, juoni kulkee eteenpäin koko ajan, ja kerronta ja dialogi vuorottelevat tasapainoisesti. Pöyliö on onnistunut rakentamaan tasapainoisen romaanin, jonka takautumat selittyvät ja tuntuvat luonnollisilta, kunhan ensihämmästyksestä on päässyt (en ole aina niin innoissani kronologian rikkovista kerrontatavoista). 

Pöyliön romaani on jonkinlainen sekoitus arvoitusta ja ihmisluonteen kuvausta. Sodanaikaiset perhetragediat varjostavat Kulon elämää, eikä elokuvanteossakaan ole hämmennyksiltä päästy. Kerrontahetkeen sijoittuvat vanhuuskohtaukset jäivät kuitenkin minua mietityttämään, sillä  niissä Kulo näyttäytyy paljon koomisempana ja huvittavampana hahmona kuin vakavissa, jopa synkeissä lapsuuskohtauksissa. Miksi vanhuutta kuvataan niin usein humoristisesti, siten, että päähenkilö vaikuttaa vähän hupsulta, höpsähtäneeltä ja jotenkin tragikoomiselta? Kaipaisin kirjallisuuteen vakavamielisempiä vanhuuskuvauksia - ja ymmärryksen siitä, että vanhemmat ikäpolvet ovat viisaita, ymmärtäväisiä ja pohtivia.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Rakkaudesta kirjoihin, Eniten minua kiinnostaa tie