Naistenviikko: tyttökirjaklassikon naiskuva

”En ole kunnianhimoinen tytöistäni sillä tavalla, että tahtoisin heille paljon rikkautta, hyvän aseman tai kuuluisan nimen. Jos rikkaus ja maine seuraisi hyvettä ja rakkautta, ottaisin ne kiitollisena vastaan ja iloitsisin onnestanne, mutta tiedän kokemuksesta, kuinka paljon todellista onnea voi olla pienessä kodissa, jossa jokapäiväinen leipä ansaitaan ahkeralla työllä ja jossa kieltäymykset tekevät harvat nautinnot sitäkin suloisemmiksi. Olen tyytyväinen nähdessäni Megin aloittavan vaatimattomasti, sillä ellen erehdy, hän tulee tuntemaan itsensä rikkaaksi omistaessaan hyvän miehen sydämen, ja se on parempi kuin suurinkaan omaisuus.”

Kesänpiristyslistani rohkaisi minua lainaamaan jonkin lapsuusajan suosikkini. Koska viime kesänä vietin useammankin hetken ala- ja yläkoulusuosikkieni parissa, jouduin pohtimaan pitkään, mitä haluaisin nyt lukea. Louisa M. Alcottin Pikku naisia valikoitui luettavaksi siksi, että vaikka tyttökirjaklassikosta pidinkin, ei siitä koskaan muodostunut sellaista Anna-kirjoihin verrattavaa suosikkia, jonka juonenkäänteisiin palaisin yhä uudestaan ja uudestaan. Bethin ikävän kohtalon muistan, senkin lähinnä siksi, että pilkutimme viidennen luokan äidinkielenkirjasta tekstiä, jossa sarjan juoni referoitiin tyhjentävästi (olen vieläkin pöyristynyt moisesta tavasta pilata nuorten lukijoiden lukuelämys!). 

Pikku naisia kertoo nimensä mukaisesti siitä, mikä tyttölapsien tehtävä on maailmassa - heidän tulee käyttäytyä kuin pienet aikuiset ja kasvaa naisen rooliinsa jo pienestä pitäen. Alcottin romaani onkin kuvaus siitä, miten neljä sisarusta, Meg, Jo, Beth ja Amy saavat kukin vuorollaan oppia naiseuteen ja elämään liittyviä arvoja ja hyveitä. Isän ollessa puolustamassa kotimaata tyttäriä luotsaa muumimammamainen, myyttimäisen hyvä äiti.

Koti, uskonto ja isänmaa tähdittävät Pikku naisia -romaanin välittämää arvomaailmaa. Jo alussa käy ilmi, että isänmaan puolustaminen on tärkeintä, mitä kunnon kansalainen voi tehdä, ja siksi perheen naiset eivät päästä isän ikäväänsä valloilleen. Myös Jumalaan on syytä turvautua hyvinä ja huonoina hetkinä: Alcottin anekdootit sisarusparven elämästä pohjautuvat pitkälti kristilliseen oppiin hyvästä elämästä ja käytöksestä. Köyhien tukemisesta ja toisten ajattelemista korostetaan romaanissa varsin paljon, ja arkiset kristilliset rutiinit, kuten rukoilu, toistuvat teoksessa usein.

Romaani tuo väistämättä mieleen ajatukset siitä, mitä naisilta odotettiin ja mitä heille sallittiin 1800-luvun Amerikassa. Alcottin romaani on kuvaus siitä, miten tyttölapsista kasvaa aikuisia ja miten he oppivat elämän tärkeitä asioita. Romaanin vahvuudet ja heikkoudet kietoutuvat toisiinsa: siinä missä Alcott onnistuneesti kuvaa tapahtumia, joissa nuoret saavat opetuksen, jättää teoksen anekdoottimainen rakenne juonen hajanaiseksi. 

Pikku naisia opettaa naiseudesta ainakin seuraavat asiat: on oltava kiltti, pukeuduttava hyvin, pidettävä pitkät hiukset, osattava keittiö- ja ompelutyöt, puhuttava kauniisti, ajatella toisia enemmän kuin itseään, vältettävä turhamaisuutta, pyrkiä avioelämään, oltava hyvä vaimo, kätkettävä ikävät tunteensa ja oltava naisellinen. Naisten maailma on hyvin yksityinen: he eivät juuri poistu kotoaan vaan temmeltävät lähipiirissään.

Kritiikittä Alcott ei kuitenkaan aikakautensa naiskuvaa tarjoa, päinvastoin: Jon hahmo on raikas ja kapinoiva. Jo on se tyttö, joka ei sopeudu aikalaisvaatimuksiinsa, vaan nauttii juoksemisesta, toisten suojelemisesta ja yllättyy siitä, miten mukavat lyhyet hiukset ovatkin. Jon elämää on ehdottomasti mielenkiintoisinta seurata, sillä hän erottuu muista tytöistä niin hyvin ja elää omaa, persoonallista elämäänsä. Jo haaveilee siitä, että saisi elättää itsensä itsenäisesti; avioliittoa hän tuntuu vastustavan lähes syvästi. Näin vahvasti poikkeuksellisen naishahmon kirjoittaminen kielii siitä, että Alcott (joka ei koskaan mennyt naimisiin) on kirjoittanut romaaniinsa jotakin omasta ajatus- ja kokemusmaailmastaan.

”On inhottavaa tulla täysikasvuiseksi, olla neiti March, pitää hameita ja istua jäykkänä kuin kiinalainen asteri. On jo tarpeeksi inhottavaa olla tyttö, kun poikien puuhat ovat paljon hauskempia. Minua ei ikinä lakkaa harmittamasta, etten ole poika, ja nyt se kaivelee entistä enemmän, sillä tahtoisin välttämättä päästä isän kanssa sotaan enkä voi muuta kuin istua kotona ja kutoa sukkaa kuin mikäkin tylsä vanha muija!”

Pieni Beth taas saa ylleen pienen pyhimyksen siivet: hän on juuri sellainen tyttö, jollainen pitää ollakin. Hän on arka, kunnioittaa vanhempiaan, ei riehu, pukeutuu nätisti ja puhuu kauniisti. Hän on varsin kalvakka niin ulkonäöltään kuin luonteeltaankin. Toisessa osassa häntä odottaa traaginen kohtalo, ja onkin kiinnostava miettiä, mitä Alcott haluaa sanoa sillä, että pyhimysmäinen Beth ei saavuta kaikkia unelmiaan. Marttyyrimaisesti hän kärsii tulirokosta jo Pikku naisissa, ei valita, eikä ole vaivaksi. 

Myös sisarusten äiti on jollakin tavalla myyttinen, onhan hän niin kertakaikkisen hyvä, hellä ja ymmärtäväinen. Kristillisyys ja vaatimattomuus luonnehtivat äitiä, joka pitää huolen lapsistaan. On äidissäkin jotakin ajalleen rohkeaa: hän ei hyväksy ruumiillista väkivaltaa vaan ohjaa lapsensa hyvään elämään hellin neuvoin. Hän kannattaa myös sitä, että tytöt voivat olla itse valitsemassa aviopuolisoaan. 

Sisaruksista vanhin, Meg, lienee se, joka vastaa parhaiten aikansa naiskuvaa. Hän on naisellinen ja tahtoo oppia taloustyöt; hän on myös isosiskollinen, ymmärtäväinen ja kaikkia miellyttävä hahmo. Megin kautta Alcott kuvaa sitä tyttöyden vaihetta, jolloin lapsuudesta siirrytään varhaisaikuisuuteen ja kohti tulevaa aviovaimon ja äidin roolia. Meg onkin kypsä esikuva muille sisaruksilleen, ja tähän muita sisaruksia usein verrataankin,

Amy jää minusta romaanissa hieman syrjään, mikä harmittaa: olisin halunnut tutustua tähän enemmän. Mitäänsanomaton Amy saa kokea etuoikeutensa päätyessään täti Marchin luokse asumaan. Siellä Amysta koulitaan kiltisti käyttäytyvä, uskontoon turvautuva naisenalku, josta äiti saa myöhemmin olla ylpeä.

Pikku naisia on edelleen varsin herttainen teos, jonka hyväsydämisten hahmojen elämää on miellyttävä seurata. Teoksen opettavaisuus tulee selvästi esille ja tarjoaa kiinnostavia analyysihetkiä, mutta juonen hajanaisuus on hitusen puuduttavaa. Anna-kirjojen veroista ei Alcottin teoksista koskaan tule, mutta tyttökirjat ovat ihanaa kesäluettavaa. Kiinnostavaa onkin tarttua seuraavaksi teoksen suomalaissisareen, sillä Seljan tytöt odottaa minua jo. Tällä teoksella osallistun Helmet-haasteeseen (kirja käsittelee uskonnollisuutta) ja Lapsuuteni suosikit -haasteeseen.