Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee
Tammi 2009 (1926), Keltainen pokkari
274 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Ähh. En ihan päässyt mukaan.

-        Mikä hätänä, Frances?

-        Ei paljon mikään, Frances vastasi. - Se vain, että hän tahtoo jättää minut.

-       Mitä tarkoitat?

-      No, hän on kertonut kaikille meidän aikovan mennä naimisiin ja minä sanoin saman äidilleni ja muille, mutta nyt hän ei enää tahdokaan mennä naimisiin.

-       Mistä syystä?

-       On saanut päähänsä, ettei ole elänyt tarpeeksi. Arvasin, että näin kävisi, kun hän lähti Amerikkaan.

 Pariisi, parempien perheiden nuorta, sodanjälkeistä hurvittelua.

Asetelma: Pariisi, seurapiirielämä, viini, tanssi, kolmiodraama - Ja aurinko nousee -teoksen asetelma tuntui ennestään tutulta. Mieleen muistui kotimainen Suuri illusioni -romaani, ja tarkempi selvitys paljastikin, että Waltatin teosta on verrattu Hemingwayn kirjoituksiin. Ilahduin aikanaan Waltarin Illusion lukemisesta, ja vähän samantapainen oli tunnelmani Hemingwaynkin kanssa. Keskeiset tunnelmani tiivistyvät viihdyttämiseen ja viihtymiseen: minua hienostolaisnuorten seurapiirielämäkuvaus ja karikatyyrimäinen päähenkilö Jake huvittivat. Suuria tunteita tai yhteiskunnallisia kannanottoja tämä romaani ei minussa kuitenkaan herättänyt, ja sikäli kirja jäi hieman etäiseksi ja valjuksi kokemukseksi.

Nuoruus: Matkailua, tanssia, viiniä, humalaa. Kovin pinnalliselta nuorten elämä romaanissa näyttäytyy. Sitoutumista kaihdetaan, avioliitto on esimerkiksi Brettille jotain hänen luonteensa vastaista, työntekoa ei mainita, vaan sodanjälkeisinä vuosina itseä etsitään hurvittelun ja lekottelun kautta. Sodanjälkeinen nuoruus on selkeä teema tässä kirjassa, mutta minä en saanut siitä paljoakaan irti. Marile sattui onnekseen perehtymään kirjan taustaan ennen lukemista ja avaa kirjan kontekstia muillekin. Minulle taisi käydä juuri se, minkä Marile mainitsee mahdolliseksi: jos taustaa ei ymmärrä, lukemastaan ei juuri ymmärrä. Tuntuu, etten päässyt yhtään pintaa syvemmälle, vaikka koko ajan aistin, että kirjassa sanotaan enemmän kuin mitä minä lukijana ajattelen ja koen. Myös Suketus on kirjan lukenut ja tiivistää minusta hyvin sen, mitä Ja aurinko nousee nuorten elämäntyylistä paljastaa.

Nimet: Hemingway tarjoilee teoksessaan huiman määrän erisnimiä: on keskeisiä henkilöitä, tutuntuttuja, seurapiirielämän merkkihenkilöitä, matkan varrella tavattuja sivuhenkilöitä, Pariisin ja Madridin katuja, puistikkoja, ravintoloita. Minulle erisnimien paljous on ongelma: en millään jaksa erottaa, kuka kukin on. Tunnistatteko ongelmasta itsenne? Minun kohdallani tämä kenestäs nyt olikaan kyse -hätäännys koskee erityisesti elokuvia, joissa toistuvasti sekoitan keskeiset henkilöt, vaikkei minulla huono kasvomuisti olekaan. Hemingwayn romaanissa koin ongelmalliseksi sen, etten ole Pariisissa vieraillut: paikan- ja kadunnimet jäivät etäiksi, ne eivät hahmottuneet suhteessa toisiinsa, enkä löytänyt niistä sellaisia merkityseroja (mihin alueeseen kadut kuuluvat, millaista väkeä ravintolassa käy), joita aikalaiset tai ylipäätään Ranskaan paremmin perehtyneet olisivat osanneet hakea.

Tunteettomuus:  Keltaisen pokkarin takakansi taustoittaa kirjan tyyliä: Ja aurinko nousee -teoksessa Hemingway tuo esiin tyylin, jossa havainnot ja kuvaus saavat keskeisen roolin. Tunteet sen sijaan jäävät taka-alalle. Tämä on teoksesta helppo huomata, sillä kirja rakentuu ulkopuoliseen kuvaukseen, tapahtumien ja hetkien selittämiseen. Tämä toi minulle ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta lukijalle on varsin ideaalia, ettei tunne-elämän kolhuja, ajatuksia ja tuskaa kerrota suoraan: onpahan vapaus lukea rivien välistä. Hemingwayn romaanissa päättely ja lukijan tekemät havainnot taustalla vaikuttavista tunteista on useimmiten helpohkoa, on helppo ymmärtää, millaisessa myllerryksessä päähenkilöt elävät. Paikka paikoin yksityiskohtaiset kuvailut kuitenkin uuvuttivat minut. En ole kuvauksen, varsinkaan luontokuvauksen ystävä (ja juuri siksi en ole vielä syttynyt Kytömäen Kultarinnalle, niin paljon kuin sitä ylistetty onkin).

Dialogi: Pidin Hemingwayn romaanissa eniten dialogista, keskusteluista, siitä, miten ne vievät kirjaa eteenpäin. Minusta Hemingwayn kirjoittamat keskustelut ovat eläviä, tyylilleen uskollisia, vaikka ne eivät toki vastaakaan arkikielen ja -keskustelun ominaisuuksia. Kaiken kaikkiaan minua ilahduttivat teoksen kieli, tyyli ja se, miten Ja aurinko nousee näiltä ominaisuuksiltaan pujahtaa juuri niihin mielikuviin ja ajatuksiin, jotka 20-luvun kirjallisuuteen liitän (mikä sinänsä on huvittavaa, sillä Ja aurinko nousee vaikuttaa olleen jonkinlainen merkkipaalu uuden kirjallisen tyylin synnyssä).