Johanna Hulkko: K18

Johanna Hulkko: K18Karisto 2016
103 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hih. Tuollaisiahan ne teinit.

"Sit tuli perussaarnat siitä et mun täytyy pitää Korpusta hyvää huolta ja syödä ruoat jotka Riitta tulee mulle tekeen ja pakko myös nukkua eikä vaan pelata ja pitää siivota ennen ku ne tulee ja sammuttaa kahvinkeitin ja lukita ulko-ovi ja juoda vettä ja pyyhkiä pylly.

                      Ja mikä tärkeintä, kavereita ei saa kutsua eikä ainakaan Facessa. Niin. Ne niin luulee edelleen et nuoret käyttää Facea."

Aksu jää yksin kotiin viikonlopuksi, ja nuoruus alkaa.

Haluan luokkaani kansion, johon olen koonnut kirjavinkkejä, parhaita nuortenkirjoja, klassikkoja, teemoittain jaoteltuja romaaneja, runoja ja novellikokoelmia. Haluan olla äikänope, joka osaa oikeassa välissä vinkata oppilaille, että hei, tämä kannattaa lukea, ja haluan olla äikänope, joka aloittaa tunnin lukemalla katkelman jotakin kiinnostavaa kirjaa. Haluan oppia tuntemaan oppilaani niin, että osaisin valikoida kullekin sopivaa lukemista. Haluan herättää lukemisen innon. En niinkään piittaa kirjallisuudesta oppiaineena tai tieteenalana; haluan vain jakaa sen innon, jota itse tunnen lukemista kohtaan. En odota sitä kaikilta, mutta olisi hienoa, jos joku vähemmän lukeva saisi kerrankin hyvän kirjakokemuksen. Kympin oppilaitakin haluaisin rohkaista. Nyt seiskaluokkalaiset äikkäintoilijat (ihanaa, että heitäkin on) lukevat vapaavalintaisina kirjoina 500-sivuisia romaaneja. Huh! Hienoa.

Johanna Hulkon K18 on helposti lähestyttävä nuortenromaani. Se on lyhyt, vain 103 sivua. Se on helppolukuinen, sillä luvut tai virkkeet eivät kasva maksimimittoihin. Aiheiltaan kertomus on tavallinen, mutta niinhän elämäkin tietysti on: lukiolaispoika pohtii seurusteluasioita, jää yksin kotiin, joutuu sosiaalisen paineen alaiseksi ja tutustuu alkoholiin.

K18:ssa minua hymyilyttää eniten kieli. Muistan, miten teini-ikäisenä kirjoitin kaikki tarinani puhekielenomaisella tyylillä: lyhensin sanoja, annoin murteen ja puheen kuulua tekstissäni. Se oli jollakin tavalla ominaista nuoruudelleni, sillä tavalla nuoruuden ja ajatukseni sai puettua sanoiksi. Olen joskus miettinyt, miksi nuortenkirjoja kirjoitetaan puhekielimäisiksi. Eikö lukemisen tule harjaannuttaa kirjoitetun kielen normeihin? Toisaalta puhekielimäisyys houkuttelee nuorta lukemaan, teksti on helposti lähestyttävää, ja juuri tässä Hulkko onnistuu. Hänen tyylinsä on raikasta 2010-luvun nuortenkieltä, ja siinä kaikuu nuorten oma ääni. Vain  muutama vaikea sana saattaa hämmentää nuorta lukijaa: esimerkiksi symboliikka voi olla vähän lukevalle liikaa, samoin konteksti, jonka merkitys ei minusta avaudu kovin yksiselitteisesti kokeneemmallekaan opiskelijalle. Kuinka moni yläasteikäinen tunnistaa, mitä bilinguaali tarkoittaa?

Päähenkilön uskottavuudesta voi olla montaa mieltä. Tässäkin teoksessa minua häiritsi se, miten päähenkilö lopulta tunnustautuu ujoksi nörtiksi, sellaiseksi, joka ei oikeastaan yleensä juo viinaa eikä oikein ole suosiossakaan. Minusta vähän lukeville pitäisi kirjoittaa suosituista, elämän kolhimista koviksista. Vaikka Aksu kuinka vitsailee kertomuksessa siitä, miten hänen ehkä pitäisi saarnata lukijoille (tarkoittaen, että hän ei aio saarnata), teoksesta välittyy tietty opettavaisuus. Seksillä härnätään lukijaa, mutta samalla siitä puhutaan tunteina ja rakkaudentunnustuksina. Siitähän seksissä tietenkin on kyse, mutta ehkä nuoret myös odottavat kuvausta ihmissuhteiden aiheuttamasta jännityksestä. Lopun tunteilu on sekin hieman äidillinen tapa päättää romaani, ja jotenkin tuntuu, että se ei välttämättä puhuttele kaikkia.

Kenelle K18 sitten sopii? Olen samaa mieltä Main kanssa: tämä menee jo yläkouluikäiselle. Oikeastaan on vaikea ajatella, että olisin innostunut tästä enää lukiolaisena: juoni ja tapahtumat ovat niin tavanomaisia ja laajalti käsiteltyjä, että ainakin kokenut lukija vaatii lukioikäisenä jo enemmän. Tässä on sellaista ensikokemusten makua ja aiheita, joihin tekee mieli tutustua teini-ikäisenä. Myös Heidi ja Maija ovat lukeneet teoksen.