Huh. Olen kiitollinen siitä, että huhtikuu on ohi. Kyse oli ankeimmasta kirjakuukaudesta aikoihin: luin surkeat viisi teosta. Tiedetään: eihän se määrä vaan laatu...tai se, että tekee itselle mieluisia asioista. Mutta olisin halunnut nauttia enemmän. Olen tässä viikonlopun aikaan miettinyt, yksin ja yhdessä, miksi minun on ollut niin vaikea rentoutua tässä kuussa. Töissä on ollut monenlaista rasitetta, ja iltaisinkaan en ole malttanut istahtaa.
Jotakin sain sentään luettua. Oikeastaan voisin jopa todeta nauttineeni lukemistani teoksista paljon. Päällimmäisenä on silti vähän näivettynyt olo: mitä minä oikein olen tehnyt, ellen lukenut? Mihin aika upposi? Tuntisuunnitelmiinko? Ensi viikolle en jaksa suunnitella mitään hienoa, vaan aion pitää illat itselläni. Kesälomakin odotuttaa.
Tommi Kinnusen Lopotti innosti ja ei innostanut: se oli suurin piirtein samanlainen kokemus kuin edeltäjänsä. Ymmärrän sen sopivan suomalaiseen makuun, mutta minusta se tuntui kovin tavalliselta.
Maaliskuinen Anna-innostukseni huipentui huhtikuussa, kun sain luettua Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt. Lisää Montgomeryä en ole saanut nyt luettua, taisin saada yliannostuksen. Ystäväni kanssa katsoimme tuntitolkulla Anna-sarjaa, söimme piimäkakkua ja suklaakeksejä ja pidimme hauskaa. Oli kiva uppoutua nuoruuden Anna-aikoihin.
Kuukauden, ehkä koko vuoden, ehkä yksi koko elämäni parhaista lukukokemuksista oli Tanja Lintulan Huomenna rakastan vähemmän. Kirja vakuutti minut niin, kosketti minua niin, että kokeilin postaksessani jotakin erilaista. Kirjoitin päähenkilö Uulalle kirjeen, jossa pohdin romaanin herättämiä kysymyksiä. Tämän kirjan haluan omaan hyllyyni.
Klassikonnälkään luin Baskervillen koirat. Kirja oli helppolukuinen, kiinnostava ja tutustumisen arvoinen.
Graeme Simsionin Vaimotesti nauratti, ja Vauvatesti on nyt kesken. Minua kuitenkin vaivaa Simsion-yliannostus, joten jatko-osan lukemisessa saattaa kestää. Humoristisia kirjoja ei kestä paljoa kerralla.
Kävin huhtikuussa myös teatterissa ja liikutuin siellä kyyneliin. Alzheimer-aiheinen Katoava maa oli todella näkemisen arvoinen.
Jotakin sain sentään luettua. Oikeastaan voisin jopa todeta nauttineeni lukemistani teoksista paljon. Päällimmäisenä on silti vähän näivettynyt olo: mitä minä oikein olen tehnyt, ellen lukenut? Mihin aika upposi? Tuntisuunnitelmiinko? Ensi viikolle en jaksa suunnitella mitään hienoa, vaan aion pitää illat itselläni. Kesälomakin odotuttaa.
Tommi Kinnusen Lopotti innosti ja ei innostanut: se oli suurin piirtein samanlainen kokemus kuin edeltäjänsä. Ymmärrän sen sopivan suomalaiseen makuun, mutta minusta se tuntui kovin tavalliselta.
Maaliskuinen Anna-innostukseni huipentui huhtikuussa, kun sain luettua Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt. Lisää Montgomeryä en ole saanut nyt luettua, taisin saada yliannostuksen. Ystäväni kanssa katsoimme tuntitolkulla Anna-sarjaa, söimme piimäkakkua ja suklaakeksejä ja pidimme hauskaa. Oli kiva uppoutua nuoruuden Anna-aikoihin.
Kuukauden, ehkä koko vuoden, ehkä yksi koko elämäni parhaista lukukokemuksista oli Tanja Lintulan Huomenna rakastan vähemmän. Kirja vakuutti minut niin, kosketti minua niin, että kokeilin postaksessani jotakin erilaista. Kirjoitin päähenkilö Uulalle kirjeen, jossa pohdin romaanin herättämiä kysymyksiä. Tämän kirjan haluan omaan hyllyyni.
Klassikonnälkään luin Baskervillen koirat. Kirja oli helppolukuinen, kiinnostava ja tutustumisen arvoinen.
Graeme Simsionin Vaimotesti nauratti, ja Vauvatesti on nyt kesken. Minua kuitenkin vaivaa Simsion-yliannostus, joten jatko-osan lukemisessa saattaa kestää. Humoristisia kirjoja ei kestä paljoa kerralla.
Kävin huhtikuussa myös teatterissa ja liikutuin siellä kyyneliin. Alzheimer-aiheinen Katoava maa oli todella näkemisen arvoinen.
Kommentit
Lähetä kommentti