Arki iski. Sen saattoi jo tammikuussa arvata, joululoman tähteinä tuli silloin luettua niin paljon, eihän se mitenkään opiskelujen keskellä jatku, arjessa. Tämä kuu on ollut tahmeaa, seitsemän kirjaa tuntuu niin vähältä, kun tammikuussa en juuri muuta tehnytkään kuin lukenut ja blogannut.
Arki iski valitsemiini kirjoihinkin, ei vain tosielämään. Mikään tämän kuun kirjoista ei enää herätä suuria tunteita, huokailua, ihastelua. Harmittaa. Kyrön Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja oli tuttu, turvallinen ja taattu lukukokemus, ei oikein voi moittia, kun hymyilytti, mutta mielensäpahoittajat on jo useaan kertaan koettu, nähty. Niiltä ei voi oikein odottaa mitään uutta. Han Hanin Kolme porttia oli kiinnostava nuoruudenkuvaus, kampuskertomus, kulttuurikirja, mutta siitäkin puuttui jotain, ehkä tunnelma, tunteet. Kutsuin häntä Solmioksi ilahdutti tiiviydellään ja kielellään, mutta lukiessa sekosin, en ymmärtänyt, pysynyt tarinassa ja henkilöissä mukana.
Helmikuun kirjoja vaivasi latteus. Coelho sortui surkeaksi, tarina oli tylsä, päähenkilöiden roolit odotetut. Lumen syli oli tavallinen suomalainen kirja, aikuisten iltalukemistoon sopiva, mielihyvää ja miellyttävää lukukokemusta kaipaaville; minun mielestäni kirjasta puuttui särmä. Kilven runoista taas nautin, arvostan kieltä ja runojen muotoja, mutta lukukokemusta vaivasi kiire, halu lukea jotakin loppuun. Runot eivät ole ahnehtimista varten, ja joudun syyttämään siitä itseäni liian usein. Kilvessä oli eniten potentiaalia, mutta helmeksi se ei noussut, kun en antanut nousta. Harmi. Harmi. Harmi.
Vielä kootusti helmikuun seitsemän kirjaa:
Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
Marcia Grad: Prinsessa joka uskoi satuihin
Milena Michiko Flasar: Kutsuin häntä Solmioksi
Satu Grönroos: Lumen syli
Eeva Kilpi: Kiitos eilisestä
Paulo Coelho: Uskottomuus
Han Han: Kolme porttia
Seuraavaa postausta sopii odotella - ahnehdin itselleni taas mittavan lukuromaanin, Jaatisen Kaksi viatonta päivää, vaikka useimmiten kyllästyn viisisataasivuisiin, en osaa keskittyä enkä löydä tarpeeksi aikaa keskittymiseen. Toisaalta Jaatinen vaikuttaa tuovan lukukokemuksiini vähän jotain uutta, ei muistuta liikaa Kyröä tai Hotakaista, sellaista, mitä suomalaiset tekstit yleensä tuntuvat olevan. Puoleenväliin ehdittyäni olen silti ehtinyt jo kyllästyä, harmittaa sekin, pitääkö nyt taas kritisoida. Kaipaan niin kovasti huumaavaa lukukokemusta, sitä, etten malta laskea kirjaa käsistäni.
Toivon mukaan harmillisen helmetön helmikuu muuttuu mahtavaksi maailmankirjallisuuden maratonmaaliskuuksi. Lomaviikolle suunniteltu lukumaraton jäi nimittäin pitämättä, kun loma vaihtui työksi. Tulevista viikonlopuista aion ottaa aikaa, haluan palata siihen kutkuttavaan fiilikseen, joka kropassani kihelmöi, kun aikanaan pidin ensimmäisen, omatoimisen lukumaratonini. Ensi kuuta ajatellen olen odotuksia täynnä!
Kommentit
Lähetä kommentti