Siirry pääsisältöön

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton
Tammi 2012
203 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Rits. Riipaiseva.
- Miten kärsimys sitten mitataan? kysyi harmaatukkainen professori lain valmistelutyön aikaisella luennollaan, innostuneena hänelle esitetystä kiehtovasta pulmasta. - Miten määritetään hinta jollekin mikä on aineetonta? Punnitaan ihmissielun kipu, jos sallitte minun käyttää niin vanhanaikaista ilmaisua. Mistä tuomarin oletetaan tietävän, minkä verran kukin kärsii?

Pauliina Vanhatalo on ollut blogeissa esillä viime vuonna julkaistun Pitkä valotusaika -romaanin jäljiltä. Tuo teos käväisi hetken hyllyssäni, mutta annoin sen sitten jatkaa matkaansa. Kirjailijan nimi ja uusimman saamat kehut jäivät kuitenkin mieleeni. Tartuin Korvaamattomaan, koska halusin tutustua siihen, mistä nyt pidetään.

Korvaamaton on kertomus oikeudesta ja siitä, miten sitä ei aina ole jaettavissa. Romaani uppoaa syviin teemoihin: lapsen menettämiseen, suruun, elämän kohtuuttomuuteen. Mitä ihmisen pitää kestää, mikä on kohtuullista? Mistä ihmisiä oikeastaan rangaistaan? Vanhatalon teos herättää monia kysymyksiä.

Oikeuden ja tuomarityön läsnäolo on Korvaamattomassa kiinnostavaa. Mieleen tuli McEwanin Lapsen oikeus. Vanhatalon romaanissa Aamun työn kautta tarkastellaan sitä, mikä oikeastaan on pahaa. Miten pahuutta, kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta voi arvostella? Millaisen asteikon ne muodostavat? Aamu tekee työssään päätöksiä, kohtaa oikeudenmukaisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden päivittäin. Työ on kuitenkin työtä, ja henkilökohtainen epäoikeudenmukaisuus suistaa elämän eri tavalla raiteiltaan. Voiko lapsen menettämistä verrata mihinkään? Mitään pahempaa ei ole. Ihmiset kuvittelevat tietävänsä, mitä pahuus on, ja sitten.

Pidän Vanhatalon romaanin nimestä. Korvaamaton. Erittäin tärkeä. Sellainen, jota ei voi korvata. Se kuvaa romaania hyvin. Teoksessa pohditaan, miten ja millaisilla summilla pahaa oloa voidaan korvata. Miten kuoleman voisi korvata rahalla? Onko aineellisilla menetyksillä mitään väliä siinä vaiheessa, kun läheistä ihmistä ei enää voi saada takaisin?

Vanhatalolla on teoksessaan paljon kiinnostavia elementtejä. Aamu on hahmona moniulotteinen: jotenkin niin rikki, niin varautunut, että ihan vapisuttaa, ja samalla kuitenkin korjattavissa, sellainen, joka ei ole vain saanut tilaisuutta vapautua tuskistaan. Aamun menetys on läsnä kaikkialla: on tarkkaan harkittua, että hän paikkakuntaa vaihtaessaan päätyy äitiysloman sijaiseksi. Vauvoja ja onnellisuutta on kaikkialla, vaikka Aamun kohtu on tyhjyydestä painava. 

En ole ihan varma, mitä odotin kirjalta. Pitkä valotusaika ei sytyttänyt minua ensiselailulla, ja tavallaan Korvaamatonkin jäi etäiseksi. Korvaamaton riipaisee, osuu kaikkein syvimpään mutta jättää silti varautuneeksi. Ei tähän kovin syvälle uskalla mennäkään, aihe on niin painava.
 
Myös Maria Sinisen linnan kirjastosta on lukenut tämän ja listannut postaukseensa useamman muunkin lukukokemuksen.

Kommentit

  1. Kun luin Vanhatalon Keskivaikean vuoden ymmärsin näiden kahden aiemman kirjan aiheet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keskivaikea vuosi kiinnostaa minua. Ajattelin sitä, sen teemoja ja Vanhatalon kokemuksia, kun luin tätä. Jotakin olennaista Vanhatalo on löytänyt tunnekuvauksiinsa.

      Poista

Lähetä kommentti