Anni Kytömäki: Kivitasku

Kuulen joen, vaikka välissä on niin paksusti kiviä ja laastia ettei sitä pitäisi kuulla. Olen laskenut päiviä, joulukuu on pitkällä, Neva on jo jäässä. Vesi kurisee sen laajassa vatsassa, ääni on samanlainen kuin rankkasade ullakkokamarin katolla unen läpi siivilöitynä.

Anni Kytömäen toinen romaani, Kivitasku, houkutteli minut lukijaksi sekä nimellään että ulkonäöllään. Kivitasku puhuttelee lintuharrastaja-lukijaa, toisaalta romaanille keskeiset elementit, vesi ja kivi, kiehtoivat minua myös. Harmahtavan sumuisessa kansikuvassa on jotakin yksinkertaisen kaunista. 

Kivitasku rakentuu eri aikakausien tarinoista. Suurromaani polveilee 1800-luvulta nykyvuosiin saakka, ja se kutoo yhteen kolmen keskeisen henkilön tarinat. Romaani alkaa vakuuttavasti Helenan kertomuksella: masentunut, yksinäisyyteensä käpertyvä naisenalku kaipaa pois. 1800-uvulla seurataan Sergeitä, jolle elämä antaa uuden mahdollisuuden ja uuden identiteetin. 2000-luvulla liikkuu puolestaan Veka, joka kieltäytyy osastohoidosta ja haluaa saada elämänsä kuntoon suvun mökillä. 

Kivitasku on romaani ihmisistä, jotka eivät saa - eivätkä aina halua - olla niitä, joita he oikeasti ovat. Sukupolvien tarinasta kasvaa laaja identiteettikertomus, jossa yksilön olemusta ei voi määrittää aina kovin tarkkarajaisesti. Samanaikaisesti Kytömäki on luonut romaanilleen vahvan historiallisen kehyksen, ja niinpä Helenan, Sergein ja Vekan tarinat peilautuvat siihen, mitä menneisyydessä ja aikalaisympäristössä on tapahtunut. Lopulta heidän tarinansa kutoutuvat yhteen. 

Vaikka Kytömäki on eittämättä taitava juonen- ja henkilökuvanrakentaja, minulle hänen romaanissaan merkittävintä ei ollut tarina vaan kieli: Kivitasku on kunnianosoitus suomen kielelle ja sen rikkaudelle.  Monipuolisella, vaihtelevalla ja rikkaalla sanastollaan Kytömäki onnistuu luomaan vaikutelman siitä, ettei romaanissa toisteta samaa sanaa kahdesti. Kieli luo tarinaa, mutta se loihtii myös maisemia. Äänet ovat Kytömäen romaanissa esillä, ja terävien, tarkoin valittujen verbiensä tapaan myös Kivitasku hinkuu, kolahtelee, huhuilee, keinahtelee ja laulaa - siis tekee, toimii ja oleilee aktiivisesti. Kytömäki osoittaa, miten taide syntyy kielessä ja miten kieli voi analysoida maiseman pieniksi paloiksi. Nautin suunnattomasti Kytömäen runsaasta sanastosta ja sen herättämistä kirkkaista mielikuvista. Näinä aikoina, jolloin luku- ja kirjoitustaidot heikkenevät yhä nopeammin, tunnen kiitollisuutta siitä, että on olemassa niitäkin, joille tarinankerronnan lisäksi on tärkeää se, miten tarina kerrotaan. 

Anni Kytömäki: Kivitasku

Gummerus 2017

645 s.

Pisteitä: 4/5

Tunnelma: Kräts, rits, suh. Kirkkaita, selkeitä ääniä.

Toisaalla: Tekstiluola, Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Opus eka