 |
Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa
Teos 2019
96 s.
Pisteitä: 5/5
|
Tämä on töyhtöhyyppä. Tämä siipirikko. Tämä pyrstötähti.
Ja tämä tässä on minun ruumiini! Kas, se on muuttunut täplik-
kääksi! Se ei enää heijastele, se pursuaa ja on ottanut itseensä.
En taida haluta uutta, en taida saada mistään enää uutta
ruumista, sellaista joka ei olisi jatkuvasti pukenut toisen kenkiä,
laittanut ruokaa toisen suuhun, pessyt alapäätä, nostanut tuoliin,
leikannut kynsiä, harjannut tukkaa. Ne ovat mustelmia, pieniä
koukkuja ja kukintoja, joihin iho on jäänyt kiinni.
Yllä olevassa runossa runonpuhuja on kyllästynyt olemaan äiti. Äitinä oleminen on fyysistä Miira Luhtavaaran runokokoelmassa Sinusta roikkuu valoa, ja äidiksi tuleminen on fyysinen muutos. Lainatussa katkelmassa runonpuhuja tarkastelee itseään ja huomaa, ettei ole enää sellainen kuin ennen: keho ei heijasta vaan on muuttunut ruumiiksi, ainakin lähes kuolleeksi, ja pursuaa eri suuntiin eikä pysy paikallaan. Toisessa säkeistössä runonpuhuja huokaa itsekseen, ettei ehkä tahdokaan uutta kehoa, kunnes korjaa, että ei siis enää saa sellaista - äitiys on muuttanut häntä pysyvästi.
Sinusta roikkuu valoa -kokoelmassa muutoksesta on tullut - tai ainakin se sellaiselta tuntuu - pysyvää. Margot ja Boris saavat ensimmäisen lapsensa, ja maailma järkkyy. Vedenalainen todellisuus nousee pinnalle ja etäännyttää puolisoita toisistaan ja samalla kuitenkin keinuttaa heitä samaa tahtia.
Meri näyttäytyy Luhtavaaran kauniskielisessä kokoelmassa seksuaalisuuden symbolina. Kun nainen saa toteuttaa seksuaalisuuttaan ja nauttia kehollisuudestaan, hänestä roikkuu valoa. Kun arki tyrskyää perheen yli, meri muuttaa muotoaan. Jos se on ennen ollutkin pyhä ja haluttu asia, yhtäkkiä meri ei symboloi mitään yksityistä vaan jotakin, jota suoritetaan ja tehdään silloin, kun muulta arjelta, lapselta, siihen ehtii. Yhtäkkiä meri pakenee ja jättää jälkeensä ihmisten sinne heittämät roskat: kaikki se, mikä seksissä ja seksuaalisuudessa on ollut kaunista ja viehättävää, katoaa roskaiselle hietikolle.Margotin ja Boriksen haaveet eivät kohtaa: toinen kaipaa voimakkaampia otteita, toinen koettaa suorittaa niin helpolla kuin nautinnon voi vain saada.
Luhtavaara kuvaa koskettavasti sitä, miten seksuaalisuus, läheisyyden tarve ja seksi muuttuvat elämän mukana. Pienelle Lululle omasta kehosta nauttiminen on vielä erilaista kuin aikuisilla:
Lulu ei halua riisuutua rannalla, ei halua kastella varpaita mereen,
ei halua että jokin niin suuri ja tuntematon aaltoilee hänessä ilman
sukkia.
Olen lukenut tänä vuonna muutaman runokokoelman ja ainakin ollut huomaavinani, että vähä vähältä runoista kirjoittaminen muuttuu helpommaksi. Luhtavaaran runot puhuttelivat minua erityisellä tavalla: ovathan kehollisuus, seksuaalisuus ja ihmisten välisten suhteiden rakentaminen teemoja, joista keskustelen mielelläni. Tyynen ja vellovan meren ristiriidassa on jotakin kiehtovaa ja silti samastuttavaa: vesi aaltoilee, väistämättä, eri tavoin eri aikoina. Niin kai tekee elämäkin.
Kommentit
Lähetä kommentti