Kristiina Rikman (toim.): Suom.huom. Kirjoituksia kääntämisestä

Kristiina Rikman (toim.): Suom. huom. Kirjoituksia kääntämisestä
WSOY 2005
220 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Aivan! Avartaa.

"Suomentaminen on osaksi silmänkääntötemppujen tekemistä, sillä me emme pääse minne alkuteos menee, vaikka kuinka sinne haluamme. En kirjoita 1940-luvun suomen kieltä, en pastissia siitä, en myöskään tuota suomeksi Glasgown murretta, ja historialliset tosiasiat estävät minua suomentamasta 1500-luvulla kirjoittaneen englantilaisen lääkärin kieltä 1500-luvun suomella. Suomentaja on olosuhteiden pakosta illusionisti, joka tällaisissa tapauksissa luo vaikutelman. Jos hän onnistuu, käännöskirjallisuuden valistunut lukija suostuu uskomaan myös siihen miten sanotaan. " (Schroderus)

Esseekokoelma kääntämisestä ja kääntäjän työstä.

Arvostamaton: Suom. huom. avartaa lukijan käsityksiä kääntämisestä. Jollakin tavalla olen itse jo aiemmin tiedostanut sen, ettei suomentaja suinkaan käännä suoraan kielestä toiseen vaan luo työskennellessään myös kokonaan oman teoksensa. En voi silti väittää, että olisin osoittanut tarpeeksi arvostusta niille henkilöille, jotka mahdollistavat omalla äidinkielelläni lukemisen. Tämä teos muistuttaa kääntämisen tärkeydestä. Se välittää myös tietoa siitä, mistä kääntämisessä on kyse. Kääntäjä ymmärtää ja tulkitsee teosta.

Kiinnostava: Rikmanin toimittama teos tarjoaa lukijalleen kiinnostavia näkökulmia ja välipalatekstejä kääntämiseen. Potter-kääntäjä Kuparin (nyk. Kapari-Jatan) essee on kiinnostava sen taiteellisuuden ja omaperäisyyden vuoksi: kirjoittaja havainnollistaa kääntämistään Potter-käännösesimerkein. Tässä tekstissä tulee ilmi rakkaus kääntäjän työhön, niin olen muistiinpanoihini merkinnyt. Hyypän sarjakuvakääntämisestä kertova essee on sekin kiinnostava: näihin kahteen oli helpoin tarttua, kun pohjamateriaalikin oli itselle tuttua. Ylipäätään pidin tekstien pohdiskelevasta sävystä - luen harvoin, jos koskaan, esseitä - ja kirjoittajien näkemyksistä. Vaikeimmaksi koin tekstit, joissa kääntämistä ei lähestytty yleiskielellisesti vaan kielitieteellisesti tai -filosofisesti. Viimeisen runouden suomentamista koskevan esseen lähinnä selailin läpi.

Vaikea: Lähes kaikki esseistit aloittavat kirjoituksensa pohtien, miten vaikealta suomennostyö tuntuu, kun käännettävän teoksen saa eteensä. Suom. huom. -kokoelma tuo hyvin esiin kääntämiseen liittyviä ongelmia, ja Liisa Ryömä ruotii esseessään "Kääntäjän ohjeita kirjailijalle" hauskasti sitä, mitkä asiat kääntämisessä tuottavat vaikeuksia (mm. lauserakenteet, suomen sukupuoleton hän-pronomini, metaforat, vaikeat sitaatit) ja jotka kirjailijan ikään kuin pitäisi ottaa huomioon kääntäjäntyötä helpottaakseen. Ammatin onnistumiskokemukset näyttävät esseekokoelman perusteella liittyvän erityisesti valmistuneeseen teokseen. Olisin kaivannut kirjaan vähän enemmän pohjustusta siitä, miten esseistit ovat uralleen päätyneet ja mikä kääntämisessä kiinnostaa. Teoksen tarkoitus on toki nostaa esille kääntämiseen liittyviä ongelmia, jotka usein sivuutetaan ja jätetään huomiotta, mutta toisaalta tuntuu, että omaa alaa pitäisi osata kehuakin. Opettajuudestakin puhutaan usein positiivisesti vain lomien yhteydessä - mutta eihän sellainen kannusta ketään työuraansa aloittavaa tai alasta kiinnostunutta. Palkitsemisesta ja työn tärkeydestä puhuminen on vähintään yhtä tärkeää kuin alaan liittyvien ongelmien ja epäkohtien esilletuominen.

Erikoistunut: Pienenä miinuksena totean, että Suom.huom. ei kaikilta osiltaan ole tarpeeksi yleistajuinen teos. Sen esseistä kuultaa kielitieteen ammattilaisuus, ja esimerkiksi Kersti Juvan aloitusessee vaatii lukijaltakin kielitieteellistä käsitteistöä. Agglutinaatio, luonnollinen kieli, läpinäkyvät rakenteet, prosodia ja erilaisten runomittojen käsitteet eivät kuulu jokaisen lukemisesta kiinnostuneen sanavarastoon. Minun tietouteeni ne kuuluivat, kiitos suomen kielen opiskelun. Tavallaan oli suorastaan mukavaa uppoutua pitkästä aikaa oman tieteenalan kielellä kirjoitettuihin teksteihin; opettajantyössä tieteen kieli unohtuu äkkiä. Suomen kielen opiskelusta mieleeni juolahtikin vielä eräs asia, joka täytyy tähän loppuun mainita ja josta usein käännöksiä morkkaan: minulle tärkeää on suomen oikeinkirjoituksen osaaminen. Jo Juvan esseestä puuttuu pilkkuja; valinta voi toki olla tietoinenkin, mutta minua niiden puuttuminen ahdistaa. Pilkut luovat rytmiä suomen kielen lauserakenteisiin ja, ainakin minusta, ovat osa luonnolliselta kuulostavaa ja näyttävää kielenkäyttöä. 

En äkkiseltään löytänyt blogiarvosteluja teoksesta, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä kannattaa lukea! Lukuihmisille teos antaa