Lisempää laiffii on lapsuusmuistokirja. Se ei missään nimessä kuulunut suosikkeiheni, mutta se on yksi niistä, jotka ovat jättäneet muiston lukemisesta.
Olin noin 12, kun luin Aitolan esikoisromaanin. Olin junassa matkalla jonnekin, ja hämmennyin suorasukaisista seksikohtauksista. Muistan kääntyneeni ikkunanvieruspaikalla pieneksi keräksi ja rutistaneeni kirjaa itseäni vasten, ettei kukaan vain ikkunaheijastuksesta näkisi, millaista pornokirjaa luen. Vihkoon kirjoitetussa kirja-arvostelussa luki suurin piirtein niin, että kirja sisälsi liikaa alkoholia, seksiä ja bilettämistä.
Kun nyt aikuisempana luin Aitolan romaania, en voinut kuin kauhistella, miten olen voinut lukea tällaista lapsena. On syitä, miksi osa kirjoista on lastenkirjoja ja osa nuorten aikuisten - tässä kirjassa paitsi ryypätään, myös ihmetellään klitorista ja imetään munaa. Ei siinä mitään, mutta Aitolan kieli on aika raflaavaa, ja voin vain kuvitella, että kyse on ollut ensimmäisistä eroottisista (kirjallisuus)kokemuksistani. Tällä tavalla en haluaisi lasten aloittavan seksiin tutustumista (vaikka toki liian varhain lukeminen on vielä eri asia kuin liian varhain kokeileminen).
Pelkkää seksiä Lisempää laiffia ei tietenkään ole, mutta se on kuvaus ylioppilaskirjoituksista selviytyneen Hannelen nuoruudesta. Se kertoo bilettämisestä, eron jälkeisestä ahdistuksesta, sinkkuudesta ja valinnanvaikeuksista.
Vaikka Lisempää laiffia ei kuulu nuoruudenkirjallisuuden klassikoihin, Aitola onnistuu vangitsemaan puolipuhekielisellä tyylillään nuoruuden keskeisimpiä aiheita. On vaikea päättää, minne lähteä lukion jälkeen; oma suhde seksuaalisuuteen muuttuu vielä; tekee mieli juhlia. Puhekielisyys toimii ja tekee päähenkilöstä helposti lähestyttävän. 90-luvun puhekieltä on hauska seurata: nykylukijalle se ei aina aukene tai vaikuttaa teennäiseltä, mutta voin kuvitella, että jotakuinkin tuohon tapaan on voitu puhua. Puhekielisyydestä voi olla montaa mieltä, mutta minusta valinta on tässä teoksessa onnistunut.
Lisempää laiffia -romaanin analyysissa on kuitenkin huomioitava maailmankuva, jota kirjailija teoksessaan esittää. Hannele on lukion käynyt, ja romaanimaailma olettaa, että nuorey siirtyvät lukioon ja sieltä sitten korkeakouluopintoihin, mieluiten yliopistoon. Lisempää laiffia tiivistääkin vain tietynlaisen nuoruuden: slangikin osoittaa, että teos viittaa pääkaupunkiseudulle. Hannele on vakavaraisesta perheestä, hän on menesstynyt koulussa ja päässyt oikein hyvään lukioon. Ammattikoululaisia ja kouluttamattomia moititaan rivien väleissä, ainakin vähän, vaikka päähenkilö jossakin vaiheessa alkaa tiedostaa omia asenteitaan.
P.S. Olen palailemassa blogimaailmaan: uusi kone on viimein hankittu, ja bloggailu onnistuu nyt paremmin. Aitolan kirja majailee kuitenkin kotonani, ja minä tietenkään en, joten palaillaan katkelmiin ja tarkempiin tietoihin, kunhan kotiin asti joutunen.
Kommentit
Lähetä kommentti