 |
Paul Auster: Sunset Park
Tammi 2011 (2010), Keltainen kirjasto
Suom. Erkki Jukurainen
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Joo! Tälle lämpenee.
Kuuntele: Sunrise Avenue: Hollywood Hills
|
"Miles kohauttaa harteitaan. Taitaa ola luonnekysmys, hän sanoo. Ihmiset ovat erilaisia, ja jokainen reagoi rankkoihin juttuihin omalla tavallaan. Moore pimahti. Branca ei."Miles on paennut menneisyyttään ja joutuu pakenemaan nykyisyyttään. Tarina ystävistä, perheistä ja rakkaudesta.
Auster ei ole minulle kovin tuttu. Sunset Parkiin tartuin poikaystävän luona eräänä tylsänä päivänä, jolloin mikään omista kirjoistani ei jaksanut kiinnostaa: halusin lukea, mutta se ja sama mihin sohaisin, mikään ei miellyttänyt. Sunset Park kiilteli lukijaa odottaen, ja päätin kokeilla. Jollakin tavalla jäin koukkuun.
Olen lukenut Austerilta aiemmin Oraakkeliyön, ja postasin sadannen postaukseni reilu vuosi sitten syyskuun alkupuolella. Vanhaa postausta lueskellessani huomasin, että myös Oraakkeliyö oli tarjonnut minulle kirjallisia kliseitä, joita inhoan, ja sama pätee Sunset Parkiin: en pidä siitä, että kertojat vaihtelevat. Samastun yhteen, ja haluan selvittää hänen tarinansa, nähdä asiat kokonana hänen silmin. Austeria voikin kehua siitä, että hän onnistuu siinä, missä muut eivät yleensä minua onnistu vakuuttamaan. Auster tekee kaikista kertojistaan kiinnostavia.
Minulle Sunset Park on ennen kaikkea hyvä ihmissuhderomaani. Siinä on kaikkea, mitä tältä lajityypiltä voi odottaa: on rakkaus ja kuolema, on eroja, uusia alkuja, tosiystäviä ja perhedraamoja. Romaanin keskiöön nousee Miles, joka on traumansa takia erakoitunut, jollakin yhteiskunnan ulkopuolella ja silti siinä vielä hitusen kiinni. Miles rakastaa tulisesti mutta välttelee mennyttä. Hänessä on jotakin hyvin inhimillistä. Hän kuuluu hahmoihin, joita tekisi mieli halata ja jotka tekisi mieli rakastaa ehjäksi.
Olen viime aikoina tutkiskellut feminististä kirjallisuutta ja yrittänyt tulla tietoisemmaksi siitä, miten sukupuolirooleja ja -kuvia yhteiskunnassa heijastetaan. Auster on tuttua amerikkalaista: hän tarjoaa lukijalle kuvn valkoisesta heteromiehestä. Vähemmistöistäkin puhutaan, mutta odotustenvastaiset identiteetit jäävät lähinnä kokeilun tasolle. Hahmot ovat rosoisia ja elämänläheisiä, mutta Auster jättää heidät silti asemiin, joista lukijan on heidät helppo hyväksyä. Monen tietä tasoitellaan romaanin loppupuolella.
Aivan lopuksi palaan vielä Austerin ansioihin ja ilahdun julkisestikin siitä, että Sunset Parkin lopetus on toimiva. Se jättää ajattelemaan eikä välttämättä pakkaa yhteen kaikkea sitä, mitä aiemman perusteella olisi voinut odottaa.
Kommentit
Lähetä kommentti