Siirry pääsisältöön

Kunpa mielenterveysongelmia ei kuvattaisi niin stereotyyppisesti - analysoitavana H2O

Kun tapahtuu trauma, ihmisen mieli ja persoonallisuus hajaantuvat. Persoonallisuus saa erilaisia osia: on ulkoisesti tavalliselta näyttävä persoona (apparently normal part of personality, ANP) ja trauman rikkoma emotionaalinen persoona (emotional part of personality, EP). Osat eivät ole toisistaan tietoisia - välillä ihminen ja psyyke toimivat normaalisti, välillä EP astuu kehiin ja  ohjaa ihmisen toimintaa, toisinaan hyvin voimakkaasti. Persoonallisuuden jakaantuminen on selviytymiskeino: EP on ihmisen yritys selviytyä tilanteesta, joka on liian vaikea kestää.Terapian avulla osia voidaan yrittää yhdistää niin, että molemmat olisivat osa ihmisen elämäntarinaa. 

Nämä lähtökohdat on hyvä tietää, kun alkaa lukea Tiina Laitila--Kälvemarkin romaania H2O. Se kertoo Hesteristä, traumatisoituneesta 30-vuotiaasta naisesta, jonka arjessa kolme eri EP:tä ovat läsnä. Kirjassa persoonallisuuden osia kutsutaan sivupersooniksi, mutta käsite on - ainakin terapeuttini mukaan - vanhentunut. Nykyään puhutaan ennemmin persoonallisuuden puolista. Pidin sivupersoonapuhetta hieman loukkaavana - eihän enää puhuta jakomielitaudista tai hysteriastakaan.

Traumatisoitunut ihminen, joka käyttäytyy välillä tavallisesti, välillä taintuu lapseksi tai aivan eri ihmiseksi, ei ole hullu sekopää - kuten sivupersoonan käsite tuntuu implikoivan, kun ajatus monesta ihmisestä yhdessä on useimmille hankala ajatus - vaan hänen mielensä on kohdannut liian vaikeita asioita.Persoonallisuus jakaantuu siis siksi, että ihminen tarvitsee erilaisia puolia eri tilanteisiin.

Tätä Laitila-Kälvemark havainnollistaa heti kirjan alussa, jolloin kertoja toteaa, että osa sivupersoonista tai trauman puolista on kadonnut, kun niitä ei ole enää tarvinnut.
"Osa niistä on muistuttanut enemmän varjoja kuin varsinaisia persoonia. Monet ovat myös häipyneet vuosien mittaan, tai ainakin liuenneet siinä määrin, ettei niistä kannata puhua. Niin kuin se vihainen ja vihreäpäinen, joka ennen teki puolestani kaiken kielletyn ja vaarallisen: sukelsi korkeimmasta hyppytornista ja katkaisi kaulan mummon jeesuspatsaalta. 
Nykyään uskallan suuttua itse.
En tarvitse sitä enää."
Ei kuitenkaan pidä ajatella, että dissosiatiivinen trauma olisi noin vain parannettavissa: usein EP:t kulkevat mukana läpi elämän. Toisilla ne ovat niin vahvoja persoonallisuuksia, että niiden läsnäollessa henkilö muuttaa niin pukeutumis- kuin puhetyyliään.
"Jos tarvitaan sosiaalisia taitoja, leikkimieltä tai aloitekykyä, Hani tunkee esiin. Jos pitää tutkia, laskea, tarkastaa ja kontrolloida, tai jos iskee ahdistus tai epävarmuus omasta osaamisesta, Ofelia raaputtaa itsensä esiin ihoni alta."
Laitila-Kälvemark kuvaa H2O:ssa sitä kamppailua, jota ihminen käy EP-puoliensa kanssa. EP:t - tai sivupersoonat - hälisevät traumatisoituneen päässä, tuovat esiin omat näkökulmansa tapahtumiin (vaikkapa niin, että huolestunut EP esittää kaikki mahdolliset vaaratilanteet). Aikuisen, tilanteen tasalla olevan henkilön on vaikea ohjata toimintaansa, koska tunnepuoli hallitsee traumatisoitunutta niin vahvasti.

H2O:n Hesterillä on mielessään eräs uudenvuodenpäivä, jolloin tapahtui jotakin merkittävää. Mitä tuo merkittävä oli, ei muistu mieleen. Hesterillä on vain välähdyksiä siitä, miten hänen eri puolensa vuorottelivat hänessä.

Kirjallisuus on parhaimmillaan silloin, kun se sanoittaa sellaista, mitä ei itse osaa sanoa. Oletin, että H2O olisi minulle sellainen kirja, mutta lopulta niin ei ollut. En tunnistanut teoksesta itseäni tai traumatisoituneen kokemusta. Paikoin kuvaus tuntui kovin stereotyyppiseltä - esimerkiksi se, että yksi persoonallisuudenosista on kova harrastamaan seksiä. Myös maahanmuuttajataustaisen sairaanhoitajan kuvaus on stereotyyppistä - henkilö puhuu "huonoa suomea" ilman ääkkösiä. Pidin puhetavan kuvausta tarpeettomana ja haitallisena, eikä se antanut kirjan pääjuonelle mitään.

 Jälkikirjoituksessa Laitila Kälvemark toteaa, että kuvaus ei ole faktapohjainen vaan perustuu hänen mielikuvitukseensa. Laitila Kälvemark on varmasti tutustunut aiheeseen laajasti, mutta paikoin tuntuu, että traumaosien kuvaukset ovat nimenomaan kuvittelua, ei traumatisoituneiden kokemuksiin pohjautuvaa kerrontaa. Joku toinen voi toki tunnistaa teoksesta itsensä, mutta minä suosittelisin tämän oheen myös näitä tieto- ja autofiktiivisiä teoksia:


Kommentit

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus kirjasta, josta olen aiemmin pari kirjoitusta lukenut ja siksi kirjasta kiinnostunut. Kirja kiinnostaa aihepiirinsä tiimoilta, mutta nyt alkoi huolettaa aiheen käsittely. Olen lukenut dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä (silloin monipersoonahäiriö, enkuksi taannoin multiple personality disorder) useammankin kirjan enkuksi (kaikki tosipohjaisia, näistä on suomeksi saatavilla Truddi Chasen Jänis ulvoo). Oma taustani tekee minusta (kai laillasi?) myös tietyissa aiheissa tavallista kriittisemmän lukijan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta ois kiva kuulla, mitä joku, jolla on kans omakohtaista sanottavaa dissosiaatiosta, sanoisi tästä. Kannattaa kyl lukea, voihan olla, että tää ei ollu mulle puhutteleva.

      Poista
    2. Elegia, ensimmäisen kerran tapaan jonkun, joka on lukenut Chasen omaelämäkerrallisen kirjan Jänis ulvoo. Se vaikutti minuun syvästi silloin aikanaan, kun kirjan luin. Chaseltahan puuttuu pääpersoona kokonaan, hän on niin täysin hajalla vauvana kokemansa insestin vuoksi.

      Monipersooonailmiötä (olkoon sitten nimeltään EP tai DID tai mikä hyvänsä) on monen tasoista, mutta aina se on hyvin, hyvin rasittavaa ja sosiaalisesti häiritsevää.
      Viisi naista, sata elämää ja muutama muu jotka olen lukenut ovat minusta hyvin tätä psyyken häiriötilaa valottavia teoksia. Niin on myös H2O. Siinä ei minun mielestäni ole mitään yliampuvaa. Yliampuvuutta olen tavannut mm. siinä kehutussa kahden miehen dekkarisarjassa, johon oli koottu kaikki myyvä kauhu ja vielä myyvemmäksi liioiteltuna, Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogia.

      Poista
  2. Mielenkiintoinen kirjoitus! Ja myös informatiiinen, sillä en ollut koskaan aiemmin kuullut sivupersoonaa sanottavan EP:ksi, sivupersoona oli minulle paljon tutumpi termi. En ole tätä kirjaa lukenut, eikä aihe ole itseäni henkilökohtaisesti lähellä. Mutta ihmismieli ja psykologia ovat aina kiinnostaneet minua!

    Jo aiemmin mainittu Varistyttö-trilogia meni minustakin hieman yli. Aluksi se oli todella mielenkiintoinen kaikkine koukeroineen, mutta pidemmälle edetessään kaikkea tuli vain liikaa ja kaikesta tuli todella sekavaa ja jopa vähän naurettavaa. Luin trilogian pari vuotta sitten yhtenä kesänä putkeen ja koin lukukokemuksen raskaaksi. En välttämättä niinkään aiheen ja ihmiseritteiden lentämisen takia, vaan juuri siksi, että kaikki oli niin liioiteltua ja jotenkin... no, kaikkea oli vain liikaa. Harhaan kirjat kyllä lukijaa tehokkaasti veivät, siitä plussaa. Toki en tätä H2O-kirjaa ole lukenut, mutta uskon sen olevan melko erilainen kuin Varistyttö-trilogia.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti