Reidas Palmgren: Sudenmarja (ja lukumaratonviikon eteneminen)

Kirsin lanseeraama lukumaratonviikko on edennyt loppupuolelle. Olin torstaihin asti sairaslomalla, ja olen ehtinyt lukea vaikka mitä: Enorantaa 200 sivua, Moyesin koko 400-sivuisen kirjan, Palmgrenin 300-sivuisen opuksen, muutamankymmenen sivua Donneria, hitusen Itärantaa (mutta en ole nyt fantasia/scifituulella), kuutisenkymmentä sivua Mäkisen Pulpetin henki -elämäkertaa ja ehkä jotain muutakin. Viikon lukumäärä huikentelee jossakin 900-1000 sivun välillä. Täytyy myöntää, että ehdin jo kyllästyä lukemiseen, koska se on ollut viime aikoina ainoa asia, jota olen pystynyt tekemään. Niin rakas harrastus kuin lukeminen onkin, influenssa osoitti, että muukin elämä on ihan kiva asia. 

Sitten Palmgreniin:  

Reidar Palmgren: Sudenmarja
Otava 2012
317 s.
Pisteitä: 2/5
Tunnelma: Yäh!

Jo ensimmäiset sivut paljastivat, että suhteestani Reidar Palmgrenin kirjoihin tulisi vaikea. Sen jälkeen, kun pääsin yli kiivaimmasta Anna- ja Runotyttö-vaiheesta - tämä tapahtui joskus yläasteella - en ole nauttinut luontokuvauksista. En ymmärrä luontosanalla pröystäilyä, ja hyväksyn sen ainoastaan Eeva Tikan kirjoissa. Muiden kohdalla pudistelen päätäni: en vain löydä yksityiskohtaisista luontokuvauksista tarttumapintaa, jotakin sellaista, joka olisi romaanille elinehtoista.

"Hän seurasi pujon kasvua hiekkatien pientareella, vadelmien kaksivuotista elämäntaivalta ensimmäisen kesän terhakkaasta pituuskasvusta toisen kesän marjoihin, kuihtumiseen ja kuolemaan. Hän seurasi varjoisten kielomättäiden kukoistusta ja kuihtumista, sudenmarjan keväistä kukintaa puron varrella ja mustanpuhuvan marjan kypsymistä loppukesällä."

Tällä hetkellä tuntuu, että rikas luontosanasto on lähes ainut asia, josta voin Palmgreniä kiittää. Sudenmarja puhuu kyllä luonnosta kauniisti, joten on hieman harmillista, ettei tyyli puhutellut minua. Suomalainen laaja luontosanasto käy tästä romaanista hyvin ilmi, ja lukiessa tuntui, että sanastollisella tasolla tämä romaani vaatii lukijaltaan jonkin verran.

Mistä sitten Palmgrenin romaania moitin, jos en siitä innostunut? Ehkä eniten minua vaivasi keskeneräisyys. Juonellisesti romaani on sekava: on Tuula, yksinäinen, erakoitunut nainen, jolle pomo antaa vapauksia ja jolla on pomoonsa kielletty suhde; on spraymaalilla kaupunkia sotkeva poika; on Tuulan uusi pomo; on Antti, josta tulee Tuulalle läheinen. Kaikkia henkilöitä yhdistää jonkinlainen ulkopuolisuus, ja Tuulan hiljaisuuden kuvaus on kiinnostavaa, mutta selkeäksi tarinaksi henkilöiden kohtalot eivät rakennu. Kaiken taustalla on vielä ensimmäisen pomon vaimo, jolle Tuula jää tietyistä syistä velkaa. Sinikan hahmo jää epämääräiseksi, vähän väkinäiseksi, eikä velanmaksua juuri selitellä. En saanut ratkaisuihin minkäänlaista otetta. Palmgren vain toteaa, että näin Tuula päättää asian hoitaa, ja siinä se. Miksi, huusin minä itsekseni. En ymmärtänyt.

En myöskään pitänyt siitä inhorealistisesta sävystä, joka valtaa Sudenmarjan, mitä pidemmälle kirja etenee. Ihan totta - koiran kiveksistä puhuminen, niiden irti repiminen: mitä ihmettä? Siinä vaiheessa, kun eräs tarinan keskeisistä henkilöistä (jätetään nyt jännityksen vuoksi paljastamatta, kuka) ulostaa keittoon, olin jo epätoivoinen. Nauroin ääneen - millaiseen kirjaan olin oikein tarttunut? En lämpene tällaisille elementeille, en ollenkaan. En tavoittanut niiden olennaisuutta.

Lopuksi myönnettäköön ja iloittakoon, että haasteet tosiaan kannustavat lukemaan sellaista, mitä ei muuten tulisi loppuun lukeneeksi. Aloitan Sudenmarjalla Sheferijm-blogin Kirjaherbario-lukuhaasteen, jossa luetaan kasvien mukaan nimettyjä kirjoja. Myös Helmet-haastetta täydennän tällä kirjalla. 

Toisaalla: Mari a:lle jäi kirjasta kiva kuva, vaikka kaikki asiat eivät hänestä ehtineet liittyä toisiinsa. Anneli ahmi Sudenmarjaa aamuyöhön saakka, ja Lilli pohti yksinäisyydentunteen vaikutusta ihmiseen.