Vala ja Paavolainen fiktiivisessä romaanissa - Asko Jaakonahon Valon juhla

Asko Jaakonaho: Valon juhla

Otava 2017

316 s.

Pisteitä: 2/5

Tunnelma: Äh. Odotin toista.

Katri Valan elämäkertaa lukiessani pysähdyin miettimään, ketä 20-luvun tulenkantajat oikein olivatkaan. Vain Vala oli taiteilijana minulle aiemmin tuttu, ja niinpäryhdyin selvittämään, löytäisinkö paikallisesta kirjastosta esimerkiksi Olavi Paavolaisen tuotantoa. Aivan haluamaani suuntaan en päätynyt, mutta sen sijaan ilahduin löytäessäni uutuusromaanin Valon juhla, joka käsittelee Valan ja Paavolaisen omalaatuista ystävyyssuhdetta. 

Asko Jaakonaho todellakin nostaa romaanissaan esiin kaksi kirjallisuushistoriamme merkittävää henkilöä ja luo heistä fiktiivisen, tositapahtumiin pohjautuvan tarinan. Valon juhla ei kuitenkaan lähesty Valan ja Paavolaisen elämäntarinoita siitä näkökulmasta, jonka voisi ajatella olevan ensimmäiseä mielessä: esimerkiksi 20-luvun Tulenkantajien aika ja suomalaisen runouden uudistaminen jäävät romaanin taustalle. Sen sijaan Jaakonaho keskittyy sotavuosiin ja Valan viimeisiin elinvuosiin: näinä vuosina Vala ja Paavolainen sopivat riitansa ja palaavat jälleen ystäviksi. 

On tavallaan kiinnostavaa, että Jaakonaho on valinnut romaanin kiinnekohdaksi nimenomaan ne vuodet, jolloin ainakaan Vala ei enää tuottanut kirjallisuutta eikä osallistunut Suomen kulttuurielämään. Romaani kyllä kiinnittää huomion siihen, miten sota ja Valan sairaus vievät kyvyn olla luova, mutta monessakin kohtaa pidin ongelmallisena sitä, ettei varsinkaan Valaa käsitelty tässä romaanissa taiteilijana. 

Miehet tekevät Valan

Feministinä kiinnitin huomiota siihen, että Vala kuvataan tässä romaanissa suhteessa elämänsä miehiin. Hän ei niinkään ole olemassa yksilönä eikä poikkeuksellisena taiteilijana - vaikka kumpaakin oli - vaan romaanin jännite syntyy Paavolaisen tapaamisesta ja ystävyyden uudesta alusta. Jaakonahon Paavolainen vaikuttaa jopa ylimielisen ärsyttävältä: hän kuvautuu pelastajaksi, joka suostuttelee Valan julkaisemaan vielä yhden kokoelman. Paavolaisen tiedetään olleen Valalle tärkeä kollegiaalinen tuki, mutta Valon juhlassa kaikki kunnia Valan omaperäisyydestä kasautuu Paavolaisen harteille. Paitsi että Paavolainen väkisin kinuaa Valalta julkaistavaa materiaalia, on Jaakonaho asettanut Paavolaisen suuhun monia Valan runoista tunnettuja fraaseja. En ole varma, miten suuri Paavolaisen rooli lopulta oli siinä, että Vala sai tuotettua taidetta ja julkaistua viimeisen kokoelmansa, mutta olen varma siitä, että Valan taiteilijuutta olisi voinut kuvata toisin.

Valan taiteilijuus tosiaankin typistyy muutamiin virkkeisiin, joissa joko viitataan tulevaan kokoelmaan tai joissa Vala vähättelee omaa tuotantoaan. Kiinnostavaa onkin, miten Vala hahmottuu henkilöksi, joka ei lopulta arvostanut omaa taidettaan ja häpesi menneitä ratkaisujaan. Saarenheimon elämäkerrasta tällaista vaikutelmaa ei synny, mutta toisaalta kriittinen, katkera ja epävarma taitelijakuva on Jaakonaholta kiinnostava valinta. 

Taiteilijuuden syrjään heittäminen on kuitenkin varsin merkityksellinen seikka, sillä se määrittää sen, miten Valaa (ja Paavolaista) lopulta kuvataan. Jaakonaho nostaa keskiöön Paavolaisen ja Valan suhteen, josta jo aikalaiset juorusivat. Nuoruuden romanttisista kokemuksista vihjataan, mutta lopulta Valon juhla ei paljasta paljoakaan siitä, millaiseksi Valan ja Paavolaisen suhde kehittyy. Lukija jää odottamaan huippukohtaa, jota ei oikeastaan tule. Silloin, kun Paavolainen ei koeta omia Valaa itselleen, tarkastellaan Valaa äitinä ja aviovaimona. Niinpä Vala näyttäytyy kaikkena muuna paitsi taiteilijana: hän on romantisoitu, ihannoitu naispuolinen ystävä, tyyni ja osaansa tyytyvä aviovaimo, lapsestaan huolehtiva äiti ja itsenäisyyttä kaipaava tytär. Samperi vie, haluaisin sanoa! Katri Vala on yksi lahjakkaimmista suomalaisista taiteilijoista: miksi häntä käsitellään tässä romaanissa yksityishenkilönä, tunteissa vellovana ja miehien kautta määrittyvänä naisena? 

Voiko toisen kieltä koskaan ottaa omakseen? 

Kerronnallisesti romaani jakautuu useampaan osaan: ensin aloitetaan 40-luvulta, minkä jälkeen palataan hetkeksi Valan ja Paavolaisen nuoruudenpäiviin ja kuuluisan alastonuinti-iltaan. Viivähdys nuoruuden hurmiossa on lyhyt, ja myös loppuromaani käsittelee sota-aikaa. Vala ja Paavolainen vuorottelevat romaanin minäkertojina, ja Jaakonaho kertoo kummankin tarinaa erikseen. Koska olin juuri lukenut Valan elämäkerran, oli minun helppo pysytellä mukana Valan ja osittain myös Paavolaisen tarinassa. Koin kuitenkin, että Jaakonaho olisi voinut avata Valan ja Paavolaisen menneisyyttä selväsanaisemmin, sillä Valon juhlassa historia heiluu taustalla himmeänä. Varsinkaan Paavolaisesta ei rakentunut minulle selkeää kuvaa - mitä hän elämällään teki, mitä hän sai aikaan? Politiikka varjostaa ja seuraa molempien keskushahmojen elämää, mutta olisin oikeastaan ollut kiinnostuneempi taiteesta ja sen merkityksestä, kumpikin kun on ollut suomalaista kirjallisuutta rakentamassa. 

Jaakonahon kieli on varsin runollista, ja siitä paljastuu halu tavoitella Valan ja Paavolaisen lyyristä kieltä. En kuitenkaan lämmennyt Jaakonahon tyylivalinnoille. Ensinnäkin tekstiä on paikoin hankala lukea, sillä konkreettisetkin ajatukset ilmaistaan varsin lennokkain sanankääntein. Intertekstuaaliset viittaukset Valan tuotantoon puolestaan ontuvat eivätkä kuulosta luonnolliselta. Toisen sanoja on vaikea laittaa omaan suuhunsa, ja niinpä Valaan viittaavat ilmaukset ja sananvalinnat tuntuvat lähinnä pakolliselta osuudelta, jolla Jaakonaho yrittää päästä Valan mielentilaan. 

Faktan ja fiktion sekoittamisessa on omat riskinsä. Ongelmallista on, jos lukija on - kuten minä olin tehnyt - juuri perehtynyt faktapuoleen. Vertasin teosta jatkuvasti Saarenheimon kirjoittamaan elämäkertaan, vaikka Valon juhla on Jaakonahon fiktiivinen tulkinta Valan ja Paavolaisen elämästä. Fiktioteoksen ei tietenkään tarvitse noudattaa orjallisesti sitä rytmiä, jota tarinan keskushenkilöt ovat oikeasti eläneet. Minä kuitenkin toivoin tältä romaanilta toisenlaista näkökulmaa, sillä Valan ja Paavolaisen elämässä minua kiinnostaa nimenomaan se, miten he teoksiaan loivat ja miten he suomalaiseen kirjallisuuteen vaikuttivat. Varsinkin Vala on minulle nimenomaan nuoruuden hurmoksen kuvaaja, ja tätä vaikutelmaa olisin halunnut tarkastella myös fiktiivisessä kontekstissa.