Sarah Crossan: Yksi

Sarah Crossan ei suotta ujostele vaan kirjoittaa Yksi-romaanissaan aiheesta, josta ei paljoa puhuta: siamilaisista kaksosista. Nuortenromaani tarttuu yhteenkasvamisen ja erilaisuuden tematiikkaan, käsittelee normaaliutta ja ihmisten oikeutta elää tavallista elämää.

Grace ja Tippi ovat 16-vuotiaat siamilaiset kaksoset, jotka ovat tottuneet jakamaan koko elämänsä toistensa kanssa. Fyysinen erilaisuus tekee tavallisesta arjesta kuitenkin vaikean: ihmiset tuijottavat, arkiset askareet ovat hankalia, ja perhe on joutunut panostamaan koko omaisuutensa tyttöjen lääketieteelliseen hoitoon. Yksi alkaa tilanteesta, jossa sisarukset siirtyvät kotiopetuksesta julkiseen, yksityiseen kouluun ja joutuvat väistämättä kohtaamaan sen, miten ulkomaailma heitä kohtelee. Romaanin käännekohdan päätös puolestaan liittyy siihen, miten sisarukset järjestävät yhteiselämänsä tulevaisuudessa. 

Sarah Crossan: Yksi

S&S 2018 (2015)

Suom. Kaisa Kattelus

Kansi: Aino Ahtiainen

439 s. 

Pisteitä: 3/5

Crossanin romaanissa huomion kiinnittävät kerronnalliset seikat. Yksi on säeromaani, jossa kronologisesti kerrottu tarina välitetään lukijalle runomuodossa. Vaikka Yksi siten onkin helppolukuista, minun on kritisoitava kerrontaratkaisua. En näe kokeellisella kerronnalla tässä suurtakaan itseisarvoa, sillä Crossanin kielellinen ilmaisu ei ole runollista kuin paikka paikoin. Säemittainen kerronta helpottanee niitä, joilla on lukemiseen liittyviä hankaluuksia, mutta ei arkisuudessaan tavoita syvällisempää sanomaa sisaruudesta ja kaksoselämästä. Säemittainen ilmaisu toimii silloin, kun Grace erittelee omia syvempiä ajatuksiaan, mutta arkitoimien kuvauksessa runojen ja romaanin rytmi jää katkonaiseksi ja pinnalliseksi. Romaani ei selitä tarpeeksi, ja ainakin minä olisin kaivannut tarkempaa kuvausta ja pohdintaa. 

Toinen kerronnallinen ratkaisu, joka on yllättänyt monet Crossanin lukijat, on se, ettei Yksi esitä kuin toisen kaksosen näkökulman. Tippi ei pääse tässä romaanissa ääneen lainkaan, vaan näkökulma on ainoastaan Gracen. Monen muun lukijan tapaan minäkin jäin pohtimaan, miten siamilaisuutta voi ymmärtää, ellei molempien tyttöjen identiteettiä ja valintoja kuvata. Toisaalta Crossanin valinta on perusteltu: Grace on oma yksilönsä, jolla on oikeus tuoda oma äänensä ja kertomuksensa esiin ilman, että sitä vaistomaisesti peilataan hänen kaksosensa mukaelmaan. Oman identiteetin etsimisestä muodostuu erityisen tärkeää silloin, kun omaa fyysistä tilaa ei juuri ole.

Crossan tarttuu Yhdessä rohkeasti teemaan, josta yhteiskunnassamme lähinnä vaietaan. Fyysisiin vammoihin suhtaudutaan edelleen todella nihkeästi, mikä näkyy Gracen ja Tippin elämässä: tyttöjä tuijotetaan, heitä painostetaan esiintymään kummajaisuuksina julkisuudessa, ja heille esitetään mitä tungettelevimpia kysymyksiä. Samalla Crossan käsittelee sitä, mitä vammat ja vaativa lääketieteellinen hoito voi tarkoittaa perheyhteisölle: Gracen ja Tippin perhettä uhkaa taloudellinen katastrofi, isä pakenee ongelmia alkoholiin, ja sisar sairastaa anoreksiaa. 

Monista hyvistä näkökulmista huolimatta Yksi jää pintatason pohdinnaksi, jossa pyritään nostamaan esiin erilaisuuteen liittyviä kokemuksia mutta jossa ei ehditä paneutua niihin tarpeeksi. Osasyynä lienee säekerronnan niukka ilmaisu, jossa kuvaukset ovat lyhyitä töksähdyksiä. Aiheensa takia Yksi kannattaa kuitenkin lukea, sillä se päästää ääneen henkilöitä, joiden kokemuksista ei juurikaan puhuta.