"Miksi mun ois pitänyt ottaa sun kaltaiset miehet huomioon" ja muita Saara Turusen teräviä kommentteja

Saara Turusesta on tullut hetkessä yksi lempikirjailijoistani, ja niinpä olen haukkana paikalla, kun Turunen esiintyy kirjamessuilla. Yllätykseni ei ole kovin suuri, kun huomaan tuohtuvani kaikissa kolmessa esiintymisessä, joita käyn katsomassa. Niin Sivuhenkilöä kuin sen saamia kritiikkejä käsittelevissä haastatteluissa käy ilmi se, että suuren yleisön ei oleteta olevan kiinnostunut Turusen feminismistä vaan ennemminkin autofiktiosta ja vähän siitä, miten väärin kirjailija on ymmärtänyt saamansa palautteen. Huh, feministiä suututtaa! 

Miksi kirjoittaa itsenäisistä naisista?

Perjantain ensimmäisessä esiintymisessään Saara Turunen on haastateltavana toisesta romaanistaan Sivuhenkilöstä. Haastattelun alussa puhutaan kirjan vastaanotosta ja sen ristiriitaisuudesta - Turunen ei tunnu itsekään tietävän, miten suhtautua kritiikkiin. Haastattelun tunnelma ei pääse rentoutumaan, sillä yhtäkkiä haastattelija kysyä töksäyttää, voisiko Turunen kirjamessujen kunniaksi lukea teoksestaan katkelman, jossa liikutaan kirjamessuilla. "Kai mä sitten voin", Turunen puuskahtaa ahdistuneena ja saa feministiyleisönsä sympatian. Eikö Turuselta ole kysytty etukäteen? Eikö Turusen ole itse annettu valita kohtaa, jonka hän haluaisi tuoda yleisön kuultavaksi? Miksi katkelmaksi on valittu niin surkea kohta, kun tilanteessa olisi voitu tuoda esiin Turusen feministinen tematiikka? Onneksi katkelman lopussa feministinen pohdinta välähtää esiin.

Haastattelija päättää myös kyseenalaistaa Turusen kirjan tematiikan ja kysyy, miksi nainen on kirjoittanut itsenäisistä naisista. Turunen pahastuu kysymystä, ja syystäkin: kuten Turunen selittää, kyse on enemmän yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, feminismistä. 

Haastattelu päättyy varsin outoon kysymykseen: haastattelija tuo esiin sen, millaista palautetta kustantamo on saanut kirjasta. Haastattelija nostaa esiin sen, että perheenäidit ovat pitäneet kirjan päähenkilöä vapaana - ja ilmeisesti samalla kritisoineet Turusen tapaa luoda päähenkilöstään niin negatiivinen. Turunen on kuitenkin osannut valmistautua ja puuskahtaa haastattelijalle, että kyse on varmaan siitä, ettei hänen teoksensa päähenkilöllä ole lapsia hoivattavana. Haastattelija ei lähde tähän mukaan, vaan Turunen joutuu kamppailemaan feministisen sanomansa itse esiin. Siinä hän kyllä onnistuu - ja ansaitsee jämäkkyydestään aplodinsa, jotka hän esiintymisensä päätteeksi saa.

Miesten kirjoittelemia spekulaatioita 

Toinen haastattelu pääsee käyntiin puoli kuudelta, jolloin Nuori Voima -lehden päätoimittaja, kriitikko Vesa Rantama haastattelee Turusta.

Alkuun hurraamme Mitä luimme kerran -blogin Lauran kanssa: nyt käsitellään kirjallisuuskysymyksiä eikä höpötetä itsestäänselvyyksistä. Pieni epäilys silti kutittaa mieltä: Rantama aloittaa haastattelun puhumalla ja puhumalla Sivuhenkilöstä - hän tuo esiin vain oman lukukokemuksensa eikä viittaa tarpeeksi yleiseen keskusteluun ja havaintoihin siitä, mistä teoksessa on kyse. 

Haastattelun alussa Turunen tuo rehellisesti esiin ne vaikeudet, mitä Sivuhenkilön vastaanottoon on liittynyt. Turusen mukaan vastaanotto on ollut jokseenkin mukavaa mutta kuitenkin ristiriitaista: suurin osa arvioista on ollut miesten kirjoittelemia (hah, miten ovela tapa ottaa kantaa kirjoitusten ammattitaitoisuuteen!) juttuja, joissa on spekuloitu teoksen autofiktiivisyyttä. Monen viesti tuntuu olleen: ole iloinen, että kirjastasi puhutaan. Turunen myöntää ymmärtäneensä tämän itse vasta myöhemmin - tietty määrä kritiikkiä ja keskustelua auttaa pitämään kirjan julkisuudessa. 

Rantama ja Turunen käsittelevät haastattelussa myös kirjallisuuden vaiettuja aiheita. Turunen ihmettelee, miksi pitäisi olla olemassa tabuja, kiellettyjä aiheita, joihin kirjailija ei voisi ottaa kantaa. 

Konflikti ja lähes spontaanit aplodit

Haastattelun kiinnostavin kohta on konflikti, jossa Rantama ajaa itsensä pussiin. Rantama tuo esiin oman tulkintansa Sivuhenkilöstä ja toteaa, ettei nähnyt teoksen realismia. Pyöritän silmiäni bloggaajakollegoilleni: Sivuhenkilö, jos mikä, on realismia! Vaivaantuneeksi haastattelu muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun Rantama toteaa, ettei hän löytänyt teoksesta miehen tai mieslukijan paikkaa. 

Turusen vastaus on napakka ja jämäkkä: "Miksi mun ois pitänyt ottaa sun kaltaiset miehet huomioon?" Turunen saa yleisöltä lähes spontaanit aplodit - hetkeä aiemmin olemme Bookishteapartyn Katrin kanssa miettineet, että Turusen hienoille vastauksille pitäisi taputtaa. Nyt saamme syyn. 

Haastattelija on juuri sortunut siihen, mitä koko Sivuhenkilö on käsitellyt: miestoimijat eivät kunnioita naisen ajatuksia, hiljentävät naisääniä ja kääntävät keskustelun itseensä silloinkin, kun kyse on naisten vuorosta olla äänessä. Rantama yskähtelee ja takeltelee sanoissaan - huomaa varmaan itsekin, että haastattelu kulkee epäonniseen suuntaan. 

Me kriitikot? 

Tilanne ei kuitenkaan korjaudu itsestään, eikä Rantama ymmärrä pyytää anteeksi. Sen sijaan hän kyseenalaistaa Turusen kokemuksen kirjallisuuskritiikistä ja kysyy, miksi Sivuhenkilössä kritiikki esitetään niin jähmeänä. Turunen on vastauksessaan jälleen ytimekäs ja jämäkkä: kritiikkihän on jähmeä tekstilaji! Rantama vaikuttaa pahastuvan ja puolustautuu: "Me kriitikot suojelemme autonomiaa - kirjailija on unohdettava teoksen tieltä". Sitä, mistä autonomiasta on kyse, ei kuulijakunnalle esitetä, eikä siitäkään puhuta, keitä ovat nämä sisäryhmän muodostavat kriitikot, jotka tuntuvat asettuvan yhteen, kirjailijoita vastapäätä asettuvaan luokkaan. 

Puolustautumisena toimii tietysti myös tahallinen tai tahaton väärinymmärtäminen: Rantama haastaa Turusen kysymällä, pitäisikö kriitikon siis olla empaattisempi kirjailijaa ja tämän teosta kohtaan. 

Turunen kieltää tämän, vaikka myöntääkin, että kriitikko voi toki huomioida sen, että teosten takana on ihminen, joka on käyttänyt kirjoittamiseen valtavan määrän aikaa. Olennaisempaa Turusen mielestä on kuitenkin se, että teoksia luettaisiin feministisesti - kriitikon tulisi tiedostaa oma valta-asemansa. Kontekstualisointi ja oman valta-aseman positiointi ovat tärkeitä, Turunen korostaa. 

Kun kirjailija kohtaa kriitikon - ja tämän kulmakarvat: Turusen haastattelussa Helsingin Sanomien Antti Majander

Lauantainakin on saavuttava messuille, sillä Imagen kritiikkitapahtumassa valta-asetelmat on käännetty päinvastoin: Turunen pääsee haastattelijana hiillostamaan Antti Majanderia, joka on kirjoittanut sekä kritiikin Rakkaudenhirviöstä että esseen Sivuhenkilön aiheuttamista loukkaantumisen tunteista. 

Jo alusta asti on selvää, miten Majander tilaisuuteen suhtautuu: hän ei ota Turusta tai tämän kysymyksiä vakavissaan. Mistä tämä selviää? Majanderin kehonkieli kertoo, ettei hän ole valmis pyytämään anteeksi eikä toisaalta ymmärtämään Turusen näkemyksiä: miehen kulmakarvat kohoilevat, silmät pyörivät ja koko keho asentoineen ja suuntineen tuntuu halveksivan Turusta. Ihmettelen tätä Anniinan kanssa ja twiittaan blogitililleni, että Majander kaipaa ryhdistäytymistä. 

Haastattelu ei koskaan ota syttyäkseen, koska Majander on puolustusasemissa ja tekee kehonkielellään Turusen olon selvästi epämukavaksi. Turusen kysymykset ovat tarkoin mietittyjä ja kiinnostavia, mutta Majanderin kielenkantoja ne eivät avaa. Kun Turunen kysyy, onko Majander kokenut väärinymmärretyksi tulemista tai millaisia tunteita hänessä on herännyt, Majander kieltää kyllä olevansa tunteeton ihminen mutta toteaa, ettei keskustelu ja kohu ole herättänyt hänessä juurikaan suuria tunteita. Sen sijaan Majander haluaa muuttaa keskustelun suuntaa ja alkaa esittää Turuselle vastakysymyksiä. Majander ei siis ilmiselvästi suostu asettumaan siihen rooliin, joka hänelle on haastattelussa pedattu. 

Manauksia ja ohipuhumista

Majander puuskahtaa herranjumalat, kun Turunen lukee katkelman vuonna 2007 julkaistusta arviosta, jossa Majander on arvottanut sota-aiheisen autofiktioteoksen onnistuneeksi. Turunen kysyy aiheellisesti, eikö kodinhoito tai naisten tekemä työ ole sopiva autofiktion aihe. Majander kieltää ajattelevansa näin, mutta miehen yleisilme on välttelevä.

Erityisen kiinnostava kysymys on se, miten Majander hahmottaa itsensä osaksi suomalaista kirjallisuuskenttää. Kysymys, joka tarjoaisi mahdollisuuden Turusen kaipaamaan positiointiin, kääntyy mitätöimiseksi, kun Majander puhkeaa selittelemään, miten hän kirjoittaa vain itselleen - hyvällä onnella joku lukee hänen tekstejään. Puuskutan Twitteriin vihaisen twiitin: Majander ei tosiaan kirjoita vain pöytälaatikkoon! Hän on maamme arvostetuimman päivälehden kirjallisuustoimittaja, joka tekee kritiikkejä työkseen ja jonka tekstit saavat reilusti julkisuutta. Ehkä Majander ei uskalla alkaa analysoida omaa positiotaan - sehän saattaisi kaatua, jos paljastaisi, miten paljon valtaa hänellä oikeasti on ja miten hän siitä hyötyy. 

Haastattelun - ja Majanderin välttelevän käytöksen - huipentaa kysymys, jossa Turunen huomauttaa, miten vähän miehet lukevat naisten kirjoittamia kirjoja. Turunen uteleekin, miten paljon Majander lukee vapaa-ajallaan naisten kirjoittamia teoksia ja mitä hän suosittelisi yleisölle. Onnistunut kysymys jälleen kerran - mutta Majander alkaa puhua työstään. Turunen ei jää hymistelemään vaan keskeyttää: kyse oli vapaa-ajasta. Majander mutisee suosituksen Sara Hildénin elämäkerrasta, ja haastattelu päättyy köykäiseen vitsiin yhteisten snapsien nauttimisesta. 

Huhheijaa 

Kaikki esiintymiset tuovat esiin niitä ongelmia, joita Turunen on teoksissaan pureskellut. Naisen asema on olla sivuhenkilö, jota ei oteta vakavasti, jota yritetään hiljentää ja jonka päälle yritetään puhua. Turunen hoitaa tilanteet kuitenkin ammattimaisesti: hän ei suostu hiljennettäväksi vaan vastaa jämäkästi ja ohjaa haastatteijana keskustelua valta-asemastaan käsin. Hienoa! Hehkutamme kirjabloggaajakollegoideni kanssa pitkään sitä, miten upea esiintyjä ja kannanottaja Turunen on. Tuntuu äärimmäisen epäreilulta, miten kehnosti häneen on yleisessä keskustelussa suhtauduttu - ja siksi koen tärkeäksi mainostaa Turusen onnistuneita töitä ja kannanottoja. Erään bookstagrammaajan sainkin jo ostamaan Turusen esikoisteoksen ;)