Nainen parisuhdehierarkian pohjimmaisena - Malin Lindrothin Vanhapiika

Malin Lindroth: Vanhapiika
Atena 2019 (2018)
Suom. Hannimari Heino
115 s.
Pisteitä: 4/5

Kuullessaan sanan "vanhapiika" monet ajattelevat oitis, että puhe on naisista, jotka elävät kuin reservaatissa, miehistä erillään Mutta ei vanhapiika ole mikään toisinajattelija, joku patriarkaatille selkänsä kääntävä. Hän pikemminkin maksaa kovan hinnan siitä, että yrittää elää järjestelmässä, joka on tehnyt selvästi hänen olevan arvoton. Tyttöystäväksi, vaimoksi, rakastajattareksi ja äidiksi häntä ei ole kelpuutettu. 

Tyyliltään Vanhapiika on autofiktiivinen, ja itsetietoisuudessaan se asettuu linjaan esimerkiksi Rachel Cuskin Ääriviivojen, Aino Vähäpesolan Onnenkissan ja Maggie Nelsonin Sinelmien kanssa.

Vanhassapiiassa kiehtovaa on se hieno tapa, jolla Lindroth ottaa haukutun ja väheksytyn vanhapiika-käsitteen haltuun. Lindroth kertoo kaipaavansa nimeä; hän tarvitsee position, jossa olla ja josta käsin toimia maailmassa. Käsitteenä vanhapiika aiheuttaa ihmisissä lähinnä naurua ja ummehtuneita mielikuvia naisesta, joka käpertyy huivien ja viittojen alle eikä haluakaan kohdata ketään. Lindroth kuitenkin näkee käsitteen haltuunottamisen vapautusliikkeenä, joka mahdollistaa normeista ja valtasuhteista puhumisen. Vanhastapiikuudesta keskusteleminen on Lindrothin mielestä tärkeää muun muassa siksi, että kyse ei ole yksilön tekemästä valinnasta vaan siitä, että patriarkaatti mahdollistaa tiettyjen naisten torjumisen. 

Naisten arvostelu ja arvioiminen alkaa jo varhain, ja se näkyy myös Lindrothin teoksessa. Kirjoittajan vanhapiikuus saa alkusysäyksensä jo teini-iässä, jolloin rakennetaan rajoja ja hierarkioita suosittujen ja ei-suosittujen, haluttujen ja ei-haluttujen tyttöjen välille. Lindroth kirjoittaa samastuttavasti ja terävästi siitä, miten seksuaalisuus suorastaan kielletään niiltä, jotka eivät näyttäydy ihanteellisina tyttöystäväkandidaatteina: 

Kolme vuotta odotan herkeämättä, että se normaali osuisi omallekin kohdalleni. Mutta mitään erityistä ei tapahdu. Tyttöjen välinen rajaviiva syvenee kuiluksi. Olen finninaama, ujo ja sosiaalisesti kömpelö ja romahdan arvoasteikossa. Kiinnostuksen osoittaminen poikia kohtaan ei tule kuuloonkaan. Olen nokkimisjärjestyksessä alimpana, joten minulla ei ole oikeutta lähestyä paikallisia poikia edes ajatuksissa.

Kielen haltuunottaminen kytkeytyy siihen, millaisia odotuksia yhteiskunta asettaa naimattomalle, lapsettomalle naiselle. Naista ei osata nähdä itsenäisenä toimijana ilman parisuhdetta, ja tämä heijastuu myös naisten omaan elämään: eron jälkeen pahinta, mitä tapahtua voi, on se, että jää lopuniäkseen yksin. Vanhaapiikaa saatetaan lohduttaa puhumalla sattumasta ja huonosta tuurista tai toisaalta syyttää nirsoudesta. Samalla, kun toivotaan, että vanhapiika viimein löytäisi uuden kumppanin, kieltäydytään näkemästä, että ihminen on muutakin kuin vanhapiika - että parisuhteettomuus ei ole ainoa tätä määrittävä tekijä. 

Vanhapiika käsittelee, luonnollisesti, myös länsimaisen, individualistisen kulttuurin rakkauskäsitystä. Kahdenkeskinen parisuhde näyttäytyy usein ainoana tapana toteuttaa hyvää elämää, Lindroth toteaa. Vaatimuksia parisuhteelle on toki muitakin, ja niitä olisi kenties voinut Vanhassapiiassakin käsitellä lisää; kokonaisuutena Lindrothin teos jää hetero- ja ciskeskeiseksi. Yksilökeskeisessä kulttuurissa kasvaneelle tärkeä huomio on kuitenkin kirjoittajan toteamus siitä, että jos kahdenkeskeinen romanttinen parisuhde ei olisi niin tärkeä tapa jäsentää rakkautta, ihminen voisi olla tyytyväinen rakastaessaan muita asioita - laajempaa perhettä, kotia, töitä tai muita itselle tärkeitä asioita. 

Toisaalla: Syyslukija, Reader, why did I marry him?