Sininen sanakirja - Maggie Nelsonin Sinelmiä

Maggie Nelson: Sinelmiä

S&S 2019 (2009)

Suom. Kaijamari Sivell

Kansi: Jussi Karjalainen

96 s.

164. En tiedä syytä tälle siniselle pillulle, jonka tarkoitus on ilmaista sekä jumalallista hämmennystä että valaistumista. Mutta tunnen, että väri on oikea. Sillä sinisellä ei ole mieltä. Se ei ole viisas eikä lupaile viisautta. Se on kaunis, ja huolimatta siitä, mitä filosofit ja teologit ovat sanoneet, kauneus ei minun mielestäni sen kummemmin hämärrä eikä paljasta totuutta. Eikä se myöskään vie kohti oikeutta tai siitä poispäin. Se on farmakon*. Se säteilee.

Maggie Nelsonin Sinelmiä on ollut yksi eniten odottamia teoksia. Vaikka en Agronautteja koskaan loppuun lukenutkaan, hype rääkyvästä, räikeästä kielestä, metatason pohdinnoista, autofiktiivisyydestä ja kirjallisuuden rajojen kokeilemisesta tarttui minuunkin. Uutuuttaan naksahteleva teos saapui minulle kirjastosta eilen; luin sen tänään.

Sinelmiä tekee montaa asiaa yhtä aikaa. Se assosioi ja tutkii, leikittelee ja on vakava. Kaiken ytimessä on sininen väri, sinisyys, sini, jota teoksen kertoja rakastaa. Sinelmiä sinisine väreineen rakentuu metaforista mutta yhtä lailla symboleista: se rinnastuu kertojan elämässä tapahtuneisiin asioihin ja toisaalta laajenee keskustelemaan sinisyyden yhteiskunnallisista merkityksistä. 

Nelsonin teoksessa sinisyys edustaa joitakin asioita, jotka toisaalta ovat kaukana toisistaan ja toisaalta liittyvät toisiinsa. Agronauttien tapaan Nelson käsittelee myös Sinelmissä seksuaalisuutta ja seksin fyysisyyttä, kuten alun katkelmakin osoittaa. Sinisyys on halua: välttämätöntä pakkoa saada fyysistä nautintoa toisen ihmisen kehosta, ja omastakin, mitä vastaan itse taistelin lukiessani - en ehkä tiedä kammottavampaa sävyä makuuhuoneelle kuin sininen. Nelsonin teos on siinä mielessä kiinnostava, että yksi kiinnostavimmista asioista teoksessa on tarkastella omia reaktioitaan, vaikka nyt sitä, että en itse yhdistä sinisyyttä ja intohimoa toisiinsa, vaan koen, että vesimäinen, jos kohta kaunis mutta kylmä sinisyys pikemminkin etäännyttää minua kaikesta sellaisesta nautinnosta, mihin liittyy useampi keho. Samastunkin ehkä enemmän siihen, mitä Nelson kirjoittaa sinisyyden rauhattomuudesta ja negatiivisuudesta: 

152. Pyhyys ja pahuus sikseen, mutta riehakkaaksi sinistä väriä ei voi vilpittömästi nimittää. Väristä, jota sairaaloissa käytetään itkevien vastasyntyneiden tai henkisesti häiriintyneiden rauhoittamiseen, ei haeta riemua. Muinaiset egyptiläiset käärivät muumionsa siniseen kankaaseen; muinaiset kelttisoturit värjäsivät ihonsa morsingolla ennen taisteluun lähtöä; atsteekit merkitsivät uhrattavansa sinisellä värillä ennen kuin kaivoivat heiltä sydämen rinnasta alttarilla - indigon tarina on ainakin osittain orjuuden, mellakoiden ja kurjuuden tarina. Karnevaaleissa sinisellä kuitenkin on aina paikkansa.

Sinelmissä on kiinnostavaa myös sen rakenne. Leipäteksti on aforistimaista, havainnoista koottua - tulee väistämättä mieleen Eeva Kilven Sininen muistikirja. Jokainen ajatus tai väitelause - teoksen lopussa Nelson kutsuu yksittäisiä osioita propositioiksi - on numeroitu, mikä muistuttaa sanakirjan rakennetta, numeroituja merkityksiä tai selityskohtia. Sinelmissä merkitysten antaminen ja niiden pohtiminen onkin keskeistä, ja teoksen filosofinen sävy on siinä kiinnostavinta. Myös Suomi-version kansi (a´la Jussi Karjalainen) on upea, suorastaan henkeäsalpaava. 

Toisaalla: Lumiomena

* farmakon = rohto, josta ei ole määritetty, onko se myrkky vai lääke. (Nelson 2019: 72)