Sivutiellä

Luen Saara Turusen Hyeenan päiviä muutaman kuukauden ikäinen vauva sylissäni. Hän imee maitoa, minä olen tehnyt illalla työhakemusta. Pääsispä taas töihin, pääsispä opettamaan kirjoittamista, pääsispä olemaan taas muutakin kuin äiti! Hyeenan päivissä erityisen raikkaalta tuntuu alkuasetelma, jossa päähenkilö ei ole ensin ollenkaan halunnut lasta mutta havahtunut sitten kuitenkin siihen, että haluaa. Tuntuu sittenkin tyhjältä ilman. Yhä edelleen lapsensaamiskysymys typistyy joko-tai-asetelmaan: joko sitä on halunnut olla äiti lapsesta saakka tai sitten ei ikinä. Miltä tuntuu alkaa haluta lasta vasta, kun on miltei liian myöhäistä? Miltä tuntuu haluta lasta, kun ei tiedä, haluaako lasta? Päähenkilö elää eri maailmojen välissä. On ne ystävät, jotka ovat jo saaneet lapset ja ovat sitä mieltä, että lapset ovat parasta, mitä on. Sitten on ystäviä, jotka ovat valinneet lapsettomuuden ja kokevat päähenkilön lapsihaaveen petoksena. Et kai muutu niuhottajaksi, joku kysyy, ja päähenkilö miettii, ...

  Sitä voisi kuvitella, että nykyihminen valitsee kumppaninsa vapaasti, mutta oikeastaan romanttisia suhteita säädellään monin hiljaisin ihmissuhdenormein. Näitä Silja Liukkonen käsittelee romaanissaan Tunkeutuja, jonka päähenkilö, biseksuaalisuutensa löytänyt kolmekymppinen nainen, ihastuu pariskuntaan. Tunkeutuja kysyy, millaista on olla ihmissuhteessa, jolle ei ole olemassa sosiaalista koodistoa. Millaista on olla ihastunut moneen ihmiseen yhtä aikaa? Miltä tuntuu olla bi, kun on ensin ajatellut olevansa lesbo? Miten navigoida monisuhteisuudessa, miten kommunikoida kaikkien osapuolten kanssa terveillä tavoilla? Päähenkilön, Jonin ja Jonnan välille syntyy kummallisia valtajännitteitä, jotka tuovat mieleen Raven Leilanin Kiillon. Siinä missä Kiillossa valtasuhteet syntyvät valkoisuudesta, Tunkeutujassa kyse on luokasta. Päähenkilö huomaa piilottelevansa köyhyyttään ja toteaa, että "kun meillä oli vaatteet päällä, palauduimme väistämättä rooleihimme". Päähenkilö epäilee, pys...

Aila Meriluoto, toim. Anna-Liisa Haavikko:  Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004. Siltala 2010 Raskausajan yövalvomisista on seurannut jotakin hyvää: olen alkanut pitää uudelleen säännöllistä päiväkirjaa. Kirjoitin päiväkirjaa säännöllisesti 14-vuotiaasta parikymppiseksi, mutta sittemmin kirjoitusjaksot ovat olleet lyhytkestoisia ja liittyneet lähinnä yksittäisiin elämänkriiseihin. Siitä on nyt jonkin aikaa, kun löysin Aila Meriluodon päiväkirjateokset kirjaston vaihtopisteeltä. Vaarallista kokea -teoksen toi kirjahyllyyn iäkäs pappa: en voinut olla miettimättä, millainen tarina oli tuonut hänet hetkeen, jolloin hän luovutti kirjan seuraaville lukijoille. Tältä kohtaa -teoksen tarinaa en tiedä tarkemmin - tosin kirja näkyy olevan kirjaston vanha poisto - mutta olen iloinen, että olen saanut molemmat teokset omaan hyllyyn. Postuumisti julkaistun En minä vielä pääty -teoksen luin viime vuonna. Tältä kohtaa kattaa miltei 30 vuotta kirjailija-runoilijan elämästä. Teoksen alkupu...

Marika Riikonen: Yksin, kiitos Hertta 2023 264 s. Uudehko kustantamo Hertta on antanut varsin ihastuttavan kuvan itsestään sekä julkaisuillaan että somepresenssillään, ja siksi on tuntunut kivalta, että Marika Riikosen Yksin, kiitos on saanut näkyvyyttä kirjasomessa.  Luen Riikosen teosta sairaslomalla, joka on jatkunut kolmisen viikkoa. Miten hirveän pitkä aika olla enimmäkseen kotona, voisi joku ajatella. Minä olen hädin tuskin ehtinyt palautua syksyn ensimmäisen opetusviikon sosiaalisuudesta, ja vaikka en tapaa kuin perhettäni, tekee iltaisin mieli sanoa puolisolle: tehdäänkö vähän omia juttuja? On siis selvää, että minä viihdyn yksin, ainakin silloin, kun se tapahtuu omilla ehdoillani ja tietyissä puitteissa. Enhän ole sairaslomallanikaan ollut varsinaisesti yksin: olen puuhaillut somejuttuja ja viestitellyt ystäville lähes tunneittain. Lähitapaamisia en jaksaisi lainkaan niin intensiivisesti.   Riikosen Yksin, kiitos käsittelee juuri nautinnollista, itse valittua ja ...

Henriikka Tavi: Remu Teos 2023  "Haluan sellaisen maailman, jossa/koirat saavat kulkea vapaina." Henriikka Tavin runoteos Remu* on rakkaudenosoitus kahdelle perheenjäsenelle: Remu-koiralle ja syntymättömälle lapselle. Teoksessa kulkevat rinnakkain rakkaus muunlajiseen perheenjäseneen ja suru siitä, ettei ihmislasta ole syntynyt. Koira ei ole lapsi, mutta se on perheenjäsen. Tavin runoissa koiraan heijastuu lapsenkaipuuta, mutta samalla lukija pysähtyy perheen käsitteen äärelle: eikö muunlajisia perheenjäseniä pidä rakastaa yhtä lailla, juuri kuten Tavi kirjoittaa? Toisaalta Tavi huomauttaa, että "en pidä siitä/että koska meillä ei ole lapsia/puhumme sinusta kuin lapsesta". Koira on omanlaisensa, ei kenenkään korvike. Silti perheessä on perustavanlaatuista surua, kun puuttuu jotakin, jota kukaan muu ei voi perheenjäsenille antaa. Luen Tavin teosta, kun olen viimeisellä kolmanneksella raskaana, ja runot herättävät kipeitä kysymyksiä. Miksi toiset saavat lahjan, lapsen...

Vuoden alussa julistin päivittäväni blogia tänä vuonna ahkerammin. Höpöhöpö - aika ei riitä sekä Instagramin että blogin pitämiseen, ja tuntuu tylsältä kopioida samat tekstit molemmille alustoille. Niin ajattelin nyt kuitenkin tehdä: koota muutaman miniarvion tänä vuonna lukemistani kirjoista.  Maria Peura: Esikoinen "Minä tunnen syyllisyyttä kaikesta, mitä lapselleni on tapahtunut. Olen siis syyllinen. Siihen, mitä minulle on tapahtunut, ei kukaan ole syyllinen. Äitini hoki syyllisyyttään samalla, kun syyllistyi aina vain uusiin ja uusiin väkivallantekoihin." Äitiys, sukupolvitraumat, väkivalta, ylisukupolvisuus, oman lapsen huostaanotto. Muun muassa näitä teemoja Maria Peura käsittelee romaanissaan Esikoinen. Peura kysyy romaanissaan suuria kysymyksiä. Kerrontahetkessä kirjailija pitää huolta ikääntyvistä vanhemmistaan: isä ei näe, äiti ei muista. Symboliikkaa täynnä tämäkin, kuten Esikoisen kerronta laajemminkin. Oma lapsi on jo aikuinen, kaikki kamala takanapäin - on aika...

Lucia Osborne-Crowley: I choose Elena The Indigo Press 2019 Kävin Instagramissa yksityisviestein hyvää keskustelua siitä, miten vaarallista ja mitätöivää voi olla, että kohtusairauksista puhutaan traumaperäisinä, käsittelemättömän mielen myötävaikuttamia ongelmina. Keskustelut saivat minut pohtimaan, olisiko Lucia Osborne-Crowleyn pitänyt vielä tarkentaa keskeisintä väitettään trauman ja autoimmuuni- sekä kohtusairauksien välillä. Varmaankin.  Siitä huolimatta, että endometrioosin syntyprosessi esitetään epäluotettavasti, I choose Elena kuvaa endometrioosiin sairastuneen naisen kipukamppailua. Lukijalle ei jää epäselväksi, miten invalidisoivasta ja kivullisesta sairaudesta on kysymys. Osborne-Crowley vuotaa, Omalla tarinallaan Osborne-Crowley kuvaa, miten huonosti kohtusairaudet tunnetaan, miten häntäkin tutkitaan lähinnä neuroottisena naisena ja miten diagnoosi viivästyy vuositolkulla, jolloin endometrioosi on ehtinyt vallata sisäelimet kokonaan. Osborne-Crowleyn sairautta kuvataa...

  Rachel Cusk: In the fold Fber & Faber 2019 (2005) Paikka, tila ja syrjä ovat Cuskin romaaneille tyypillisiä teemoja, ja olen kirjoittanut niistä aiemmin täällä. Myös In the fold on monella tapaa paikkaan keskittyvä kirja. Romaanin minäkertoja Michael on opiskeluaikoinaan tutustunut Adamiin ja tämän yleelliseen lammastilakotiin englantilaisella maaseudulla. Vuosikymmentä myöhemmin hän palaa Adamin luo auttaakseen tätä lampomiskiireissä. Adam on joutunut tilatöihin isänsä sairastuttua, eivätkä muutkaan perheenjäsenet ole entisellään.  "At my age, you had to belong somewhere, even if it was on Lisa's train", Adam kuvailee. Ihminen etsii paikkaansa, ja keski-iässä pitäisi olla vakiintunut, asettunut aloilleen. Paikka, place, liittyy In the foldissa olennaisesti ihmisen yhteiskunnalliseen paikkaan, jota Cusk henkilöhahmoillaan tutkii. Nuori Michael ihailee Hansburyjen yleellistä elämää mutta saa sittemmin huomata myös kulissit.  Sana place esiintyy kirjassa usein ja kiin...

Vuosi 2022 oli minulle uuteen suuntautumisen aikaa. Edellisenä syksynä olin alkanut ottaa kirjoittamiseni vakavasti, ja vuonna 2022 kirjoitin esseekäsikirjoitukseni valmiiksi (siinä merkityksessä, etten koe tarvetta työstää sitä enää itseäni varten). Kirjoittamisen onni ja ilo valui lukemiseeni: löysin kirjoittamisoppaiden ilon, luin kirjailijamuistelmia ja yritin imeä itseeni kaiken, mitä kirjoittamisesta ja sanoista vain pystyin lukemaan. Niinpä vuoden 2022 tietokirjasuosikkini liittyvät pitkälti kirjoittamiseen ja omien tekstieni aiheeseen eli äitiyteen. Genrejaottelu on tässä lepsu, ja monen kohdalla mietin sopivaa kategoriaa, mutta tässä nyt kuitenkin tieto-, muistelma- ja esseekokoelmieni suosikit. Tietokirjat: 1. Jenny Kangasvuo: Bi- ja panseksuaalisuus Bi- ja panseksuaalisuus  oli minulle niin merkittävä lukukokemus, että palasin lopulliseksi muuttuneelta blogitauolta kirjoittamaan pitkän postauksen teoksesta. Kangasvuo tekee väitöskirjaansa perustuvassa teoksessa tarkkaa t...

Vuosi 2022 oli yllättävän hyvä kirjavuosi, vaikka siihen mahtuikin jaksoja, jolloin lukeminen tahtoi jäädä. Kirjoitin enemmän kuin koskaan, mikä vei aikaa lukemiselta, mutta enimmäkseen velttoilin lukunojatuolissani, koska väsytti, uuvutti ja masensi. Haasteista (henkisistä ja luku-) huolimatta tulin lukeneeksi 120 kirjaa, mikä on varsin mainiosti. Lukutilastoja olen esitellyt IG:n puolella , ja tässä postauksessa ajattelin tarttua joihinkin suosikkeihin. Koska olen höveli tähdittäjä ja vitosen kirjoja oli yli kolmekymmentä, päätin valita parhaat muutamasta eniten lukemastani genrestä tai ehkä pikemminkin kategoriasta, joiden nimeämisen suhteen lienen yhtä höveli kuin pisteyttämisessäkin.. P.S. Miten kuvittelin alun pitäen kirjoittavani nämä kaikki Instagramiin, postauksiahan olisi pitänyt julkaista miljoona, sillä tämä teksti on pitkä kuin nälkävuosi... No joo. Mites blogipostaukset aloitettiinkaan? Jospa vaikkapa romaaneilla.  TOP 5 romaanit vuonna 2022 1. Iida Rauma: Hävitys Kir...

  Raisa Lardot: Pikku äiti  WSOY 2003 Pikku äiti alkaa äidin hautajaisista. Romaanin minäkertoja aistii, ettei äiti edes haudan takaa halua häntä lähelleen. Suru ja kauna kietoutuvat toisiinsa. Pikku äiti on yritys hahmottaa tarinaa edesmenneelle äidille, joka oli yhtäältä väkivaltainen ja pelottava, toisaalta vakavasti traumatisoitunut, muiden kaltoinkohtelema nainen. Lardot käsittele romaanissaan taitavasti sekä äitiyttä että tyttäryyttä. Tyttäryys painottuu teoksen ensimmäisessä osassa, jossa minäkertoja kuvaa tuntojaan väkivaltaisen, vähättelevän, mitätöivän äidin lapsena. Tähän osioon uskon monen voivan samastua. Minä laitoin muistiin lukuisia kohtia, mm. tämän: Jo romaanin alussa ilmenee, ettei minäkertoja tiesä äidistään paljoakaan. Tämä on vain ynähdellyt yksittäisiä asioita elämänhistoriastaan. Niinpä minäkertoja ottaa kuvittelun osaksi historiansa hahmottamista. Tapahtuiko näin vai näin? Minäkertoja haluaisi tietää ja muistaa, mutta äiti vetää suun viivaksi. Romaanin...

  Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki WSOY 2022 "Me painimme Kajan kanssa eri sarjoissa, hän oli ylivertainen, ja minä purin häpeästä poskeani. Odotin, milloin asia valkenisi hänelle." Olin jo palauttaa Laura Lähteenmäen Sukella silmät auki -romaanin (WSOY 2022) kirjastoon, mutta haikeankaunis kansi (graafinen suunnittelu: Anna Makkonen) sai minut jättämään kirjan hyllyyn. Olihan minulla kaunis kuvakin otettu, ehkä kannattaisi siis lukea kirja, jonka takakansi mainitsee vaietut asiat ja valtasuhteet. Sukella silmät auki on useassa aikatasossa etenevä romaani. Nykyhetkessä Maria on kirjoittamassa teosta kuolleesta isästään. Maria ja tämän tytär Inka ovat tulleet muutamaksi kuukaudeksi Tanskaan, jossa meri velloo lähellä eri tavalla kuin sisävedet kotona. Tanskassa Marian mieleen juolahtaa outoja kuvia ja tuntemuksia siitä, että hän on ollut siellä aiemmin. Entä kuka on se toinen lapsi, jonka edesmennyt isä päiväkirjoissaan mainitsee? Lähteenmäen kieli on herkkää ja kaunista...

Laura Honkasalo: Keski-ikäinen elämäni Kirjapaja 2022 "En kuitenkaan oaa samastua median luomaan kuvaan keski-ikäisestä naisesta", kirjoittaa Laura Honkasalo teoksensa Keski-ikäinen elämäni alussa. Virke pysäyttää. Vuodesta ja ikävaiheesta toiseen naisia kuvataan mediassa tavalla, josta on vaikea tunnistaa itseään. Honkasalo ihmettelee median tapaa puhua keski-iästä aikana, jolloin nainen on hehkeä ja itsevarma. Ihailen Honkasalon rehellisyyttä: myös viisikymppisenä voi ja saa! olla epävarma. Honkasalon tyyli on napakan analysoivaa. Siinä on runsaasti huumoria. Vahvimmillaan Honkasalo on, kun hän tekee päätelmiä ja kritisoi median ja yhteiskunnan kyvyttömyyttä huomata keski-ikäisiä naisia. Honkasalo on rajannut näkökulmansa mainiosti: hän tarkastelee keski-ikäisyyttä sinkkunaisen näkökulmasta ja kritisoi parisuhdekeskeisyyttä.  Ensimmäisten lukujen jälkeen näkökulma kuitenkin hieman hajoaa. Paikoin kaipaan selkeämpää jäsentelyä ja vahvempaa argumentointia. Miten niin seksistä...

Sivutiellä-blogi on elänyt hiljaiseloa pari viimeistä vuotta. Instagram on tuntunut paremmalta, matalan kynnyksen julkaisualustalta, jossa keskustelu on ollut jo pitkään aktiivisempaa kuin blogeissa. Viime aikoina olen kuitenkin seurannut huolestuneena, että mm. Tarinannuppuja-tili poistettiin sattumanvaraisesti, ja vähän kauhistuttaa, että omatkin merkintäni katoavat vielä kuin tuhka tuuleen. Kenties voisin lisätä kirja-arviot myös blogiinkin? Olen vältellyt tätä, koska en haluaisi kirjoittaa kahteen paikkaan sanasta sanaan, eikä aikaa useampaan postaukseen useinkaan ole. Toisaalta mun tekstit ovaat Instassa usein tosi pitkiä, ja blogialusta olisi siksi niille parempi. Nyt, kun Instan tarinoissa voi linkata kuka vain, blogiteksteillekin saattaisi löytyä lukijoita. Joulun aika tuo minulle aina mieleen vuode  2015, jolloin perustin kirjablogin. Ensimmäinen postauksebi oli Lundbergin Jää. Olen palannut aiempiin postauksiini aina silloin tällöin, ja osa herättää myötähäpeää! Olen muut...

  "Mihin sä jätit tytöt", multa kysyttiin, kun aloin seurustella miehen kanssa. Tunsin itseni huijariksi. En ollut kunnon hetero, koska olin joskus ihastunut tyttöön, enkä kunnon homo, koska valitsin heterosuhteen, kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Olin pettänyt queer-yhteisön, joka ei halunnut enää validoida identiteettiäni. Lakkasin osallistumasta Setan tapahtumiin. Pyysin SKS:ltä arvostelukappaletta Jenny Kangasvuon teoksesta Bi- ja panseksuaalisuus. Kiitos!🌈 Oli tosi liikuttavaa saada tämä teos käsiini. Teoksen ensimmäisesä osassa Kangasvuo määrittelee keskeiset käsitteet. Pan- ja bi-identiteettejä kyseenalaistetaan niin valtayhteisössä kuin queer-piireissäkin. Bi-käsitteen ajatellaan usein viittaavan sukupuolten binäärisyyteen, mutta Kangasvuo selittää oivasti, että käsitteen historia on pitkä ja ihmiset sukupuolen moninaisuudelle avoimia. Bi viittaakin erityisesti siihen kaksinaisuuteen, että halu kohdistuu samaan ja eri sukupuolta olevaan. Minä käytän kumpaakin. Bi o...

Olen halunnut lukea Thomas Bernhardia ainakin siitä saakka, kun surullinen uutinen Tarja Roinilan menehtymisestä saavutti minut. En ole juuri lukenut Roinilan suomennoksia, mutta olen saanut kuulla hän taidokkuudestaan niin paljon, että haluan ehdottomasti niihin tutustua. Bernhardin teoksista en päätynyt kuitenkaan vielä lukemaan Roinilan suomentamia, vaan valitsin Olli Sarrivaaran suomentaman Syyn, joka aloittaa omaelämäkerrallisen sarjan. Muuan kirjagramkollega kehui teosta ja päätin, että Syy voisi sopia omaan mielenmaisemaani. Bernhard kirjoittaa Syyssä teinivuosistaan toisen maailmansodan viimeisinä vuosina. Teoksen keskeisenä teemana on tuhotuksi tuleminen. Bernhard kirjoittaa inhosta, jota hän kokee kotikaupunkiaan Salzburgia kohtaan. Kaupunki on tuhonnut hänet, Bernhard kirjoittaa.  Syy jakaantuu kahteen osaan, joissa kummassakin käsitellään yhtä koulunjohtajaa, joka on osaltaan vaikuttanut Bernhardin nuoruuden tuhoutumiseen. Toisen maailmansodan lopulla sisäoppilaitosta j...

  SV: väkivalta, trauma, r/iskaus Édouard Louisin romaani Väkivallan historia käsittelee traumaa ja raiskausta, sitä, miten uhrin tarinaa kerrotaan ja miten uhrin läheiset ja yhteiskunta väkivallasta puhuvat. Tämä kirja on raaka ja triggeröivä, en suosittele herkimmille, mutta silti siitä tuli yksi lempikirjoistani, niin taitavasti Louis traumasta kirjoittaa. Minulle Väkivallan historiassa tärkeää oli se, miten se käsittelee traumaa ja väkivallan merkitystä yksilö- ja yhteiskuntatasolla. Jo romaanin alkupuolella Louis kirjoittaa, miten oikeusprosessi pakottaa uhrin kertomaan tarinaansa yhä uudestaan, ja samalla, kun hänet määritetään tarinansa kautta, hän ei pääse osalliseksi tarinan todellisuuden arvioinnissa. Louisin romaanissa äärimmäisen kiinnostavaa ovat sen kertojavaihdokset. Kuka puhuu ja kuka kertoo? Teos alkaa kohtauksella, jossa Édouard salakuuntelee siskoaan, joka puhuu veljensä raiskauksesta. Sisko onkin äänessä yhtenään: toisaalta siskon ääni tuntuu sijaisstraumatisoit...

Vappu Kannaksen romaani Kirjeitä Japaniin on minulle henkilökohtaisesti tärkeä: olen menettänyt viime vuosia, Kannasta lainatakseni, ystäviä kuin jotkut hanskoja. Osan kanssa ero on ollut prosessi, toisista olen luopunut jo nuoruudessani. Ystäväerot sattuvat kamalasti, enkä ole aiemmin lukenut niistä paljoakaan. Loogisesti ajateltuna: jos minä olen menettänyt nämä asiat, on hänenkin täytynyt menettää jotain. Tulen siihen johtopäätökseen, että hän on menettänyt minut. Kannaksen romaanissa nimetön kertoja kirjoittaa kirjeitä Japanissa asuvalle ystävälleen ja reflektoi, mitä tunteita ystäväero herättää. Keskeisenä osana Kannaksen romaania on ystävien aiemmin tekemä matka, jonka päätteeksi ihmissuhde on alkanut hapertua.  Luin Kannaksen romaanin kanssa samanaikaisesti Lintukodon rannoilta -artikkelikokoelmaa, jonka teksteissä analysoitiin saaren merkityksiä suomalaisessa kirjallisuudessa. Tässä postauksessa pohdin, artikkelikokoelmaan nojaten, millaisia merkityksiä saari saa Kirjeitä J...

David Diop: At night all blood is black Englanniksi kääntänyt Anna Moschovakis 145 s. Farraur, Straus & Giroux 2020 Mikä on paras lukemasi sotaa, sota-aikaa tai sodan aiheuttamia traumoja käsittelevä kirja? TW: rasismi, väkivalta, seksuaaliset metaforat En yleensä lue sota-aiheisia teoksia, mutta David Diopin teos At night all blood is black kiinnosti. Hyvä lukukokemus se olikin: raaka mutta herkkä, ja varsinkin alku kuvasi sotaa muuten kuin toiminnallisena ryskeenä. Diop käsittelee romaanissaan sodan ja rasismin aiheuttamia traumoja. Ndiaye on todistanut ystävänsä verisen kuoleman; ystävä on pyytänyt häntä lopettamaan ystävän kärsimykset, mutta Ndiaye ei siihen kyennyt. Diop tutkii syyllisyyttä ja hyvitystä ja toisaalta kostoa, mielenterveyden pirstaloitumista. Vaikka Ndiayen toiminta näyttäytyy inhottavana, Diop toteaa romaanissaan, että kaikki sotivat ovat hulluja: normaalimpaa on pelätä kuin juosta päättömästi rintamalla. Diop tutkii kauniisti joskin hieman lyhyesti sitä, miten...

Luen nykyään kovin vähän mieskirjailijoiden teoksia, ja erityisen synkästi suhtaudun (jo edesmenneiden) ikämiesten teoksiin, mutta Julio Cortázarin novellikokoelma Tuli on kaikki tulet oli positiivinen yllätys. Anu Partasen suomennos on loistava: kerronta on tyylikästä, sujuvaa ja taiteellista, ja sanavarasto on rikasta. Kokoelman avausnovellissa "Etelän moottoritie" Pariisiin johtava moottoritie on ruuhkautunut. Liikenne pysähtyy. Alkaa kantautua huhuja onnettomuuksista, ja liikenne seisoo. Ärsyttävää tilannetta seuraa nimetön insinööri, jonka toimitaa kuvataan ulkoisesti: hän kiertelee autoletkassa, yrittää keksiä tekemistä helteisenä kesäpäivänä. Oudoksi tilanne muuttuu, kun liikenne ei palaudukaan ennalleen vaan jatkuu päivästä toiseen samana: autot seisovat, minnekään ei pääse, ruoka loppuu, ihmiset alkavat muodostaa ryhmittymiä, jotka pyrkivät ohjaamaan toimintaansa.  Novellia lukiessa ei voi olla ajattelematta koronakriisiä: sitä, miten tilanne ensin näyttäytyy sellais...