Siirry pääsisältöön

Jeanette Winterson: Majakanvartija

Jotkut ihmiset ovat kasvaneet mäellä, toiset laaksossa. Useimmat meistä on kasvatettu tasaisella. Sain alkuni kallellaan, ja kallellaan olen elänyt aina siitä alkaen.
Romaani merenkulusta, elämästä ja valon löytämisestä.

Jeanette Wintersonin Majakanvartijassa kaksi kertomusta kulkee käsi kädessä. On kehyskertomus, jossa orpotyttö päätyy majakanvartijan huostaan, ja sisäkkäiskertomus, jossa kerrotaan 1800-luvun loppupuolella kahta eri elämää eläneestä papista, Babel Darkista. 

Romaani alkaa dramaattisesti: minäkertoja kuvaa, miten hän kasvaa vinollaan olevassa maastossa ja miten tuo kalteva maisema lopulta syöksee hänen äitinsä häneltä pois. Majakanvartijasta tulee kertojan tuki, ja yhdessä nämä hahmot tutustuvat paikkakunnalla aiemmin eläneeseen pappiin.

Wintersonin romaani on monisäikeinen elämänohjeromaani, jonka kieli kytkeytyy toisinaan kauniisti yhteen viisaiden ajatusten kanssa. Tunnistan sen, mitä kirjan suosittelija minulle sanoi Majakanvartijan ja Jalosen Kirkkauden samankaltaisuudesta: kumpaakin romaania on hyvä lukea pikkuhiljaa, sillä ne tarjoavat aforisminkaltaisia ajatuksia elämästä. On kuitenkin sanottava, että siinä missä Jalonen onnistuu kutomaan tarinan ja opetuksensa hienosti yhteen, jää Wintersonin romaani hieman etäiseksi. Kauniit lauseet ja ajatelmat välähtelevät siellä täällä kirjassa, mutta ne pikemminkin sekoittavat kuin yhdistävät kirjan kertomuksia toisiinsa. 

Winterson opettaa, että tarinat ovat ihmisille tärkeitä. Minun oli kuitenkin vaikea selvittää, miten Darkin ja minäkertojan tarinat liittyivät toisiinsa. Sekä kertoja että Dark ovat elämässään eksyksissä, eivät löydä majakkaansa ja etsivät valoa ja lohtua elämäänsä. 

Romaanin alkupuoli kuljettaa minäkertojan elämää suhteellisen hitaasti, mutta lopputeoksessa vuodet etenevät niin, että lukija hämmästelee, mitä kaikkea kertojan elämässä oikein on tapahtunutkaan. Rakkausteema tulee mukaan yllättäen, ja se jäi häiritsemään minua - tarvitaanko rakkautta aina mukaan, edes siinä muodossa kuin Winterson sen esittää? Nopea juonenkuljetus ei anna henkilöhahmoille tilaa, vaan erityisesti kertoja jää etäiseksi hahmoksi. Tarinoiden merkityksen korostaminen ja elämänohjeiden pudotteleminen vaikuttavatkin teoksen keskeisiltä elementeiltä. Olen pahoillani siitä, ettei Winterson mielestäni onnistu tässä täysin, vaan teoksen loppu tuntuu coelhomaiselta, vähän turhan tarkoitukselliselta itsepohdiskelulta. Kirja tuo väistämättä mieleen Susan Fletcherin Tummanhopeisen meren, muttei onnistu saari-, meri- ja elämätematiikassaan yhtä vahvasti.

Toisaalla: myös Satun mielestä kokonaisuus on jollakin tapaa sekava, mutta omaperäinen kertojanääni ilahduttaa; Kirjanurkkauksessa teosta kuvataan postmoderniksi, hassuksi ja omituiseksi pikku kirjaksi.

Jeanette Winterson: Majakanvartija
Bazar 2005 (2004)
Suom. Mervi Sainio
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Plääh. Yritys hyvä, 
mutta kauneus jää kielen tasolle.

Kommentit