Lapsuuden lemppari 3: The Babysitters Club

Ann M. Martin: Valerie ja aavepuhelut (The Babysitters Club 2)
Tammi 1991 (1986)
152 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hih. Nostalgista ja hymyilyttävää.

Rits, rits, rits.

Mikä se oli?

Marshallien kissa se vain asettautui sanomalehtipinon päälle.

Tip, tip.

Mikä se oli?

Vesi tippui tiskialtaaseen.

Jokainen pieni rasaus teki minut hulluksi. Avasin taas television. Yritin katsella sitä, mutta katseeni harhaili pimeisiin, takapihalle avautuviin ikkunoihin. Viimein en enää kestänyt enempää. Suljin verhot.

Alright. Sanotaan nyt tähän alkuun. Jos olet ollut lapsena lukutoukka ja ahminut kirjastostasi lähestulkoon koko lasten- ja nuortenosaston JA päätät aikuisena palata lapsuudenlemppareihesi, noudata seuraavia ohjeita: 1) varaa kirjastoreissuun aikaa, 2) varaa kirjastoreissulle tarpeeksi iso ja helposti kannettava kassi 3) varmista, ettet joudu kulkemaan nostalgiapinosi kanssa pitkiä matkoja. Saattaa olla, että ahnehdin kerralla vähän liikaa - uskotteko, jos sanon, että lanuosastolta löytyy vaikka mitä ihanaa! - ja voi olla, että olen ahnehtinut kotona vähän lisää. Yhden päivän aikana olen ehtinyt lukea kaksi kokonaista lapsuuslempparia.

Sarjojen sarja, kaikkien alakouluikäisten luottojatkumo: The Babysitters Club! En varsinaisesti muista rakastaneeni näitä kirjoja lapsuudessani, mutta lukupäiväkirjani sisältää useamman arvostelun. Sitä paitsi sarjat koukuttavat lapsia. (Ja ehkä vähän aikuisia. Sitä ehtii lukemisen aikana tutustua hahmoihin, ja kun tietää heidän tarinansa jatkuvan, tekee mieli lukea lisääkin. Ehkä joskus on fiilisteltävä muiden Babysitters-kirjojen parissa.)

Valikoin luettavakseni Ann M. Martinin moniosaisesta sarjasta kakkososan, sillä ensimmäistä ei ollut saatavilla. Valerie ja aavepuhelut kirjassa ääneen pääsee Valeria (olin unohtanut, että kukin lapsenvahti toimii vuorollaan kirjoissa kertojana). Hänen kauttaan seurataan varhaisnuorten lapsenvahtikokemuksia. Kirja tarjoaa nuoremmille vähän jännitystäkin, sillä lähiseuduilla on kierrellyt varasteleva aavesoittaja, ja valitettavasti myös lapsenvahtikeikoilla puhelimet soivat syyttä...

Martinin varhaisnuortenromaani on kepeää, hauskaa luettavaa. Dialogi on helppoa, joskin vähän vanhahtavaa: vanhemmat lukijat voivat nostalgisoida sitä, kun "videot ovat rikki", ja sitä, kun hätätilanteessa vanhemmat tavoittaa ravintolan numerosta, ei kännykästä. 

Valerie ja aavepuhelut on hyvä osoitus siitä, mitä tapahtuu, kun jostakin asiasta huhutaan ja pelkoa lietsotaan. Mitä enemmän jotakin alkaa pelätä, sitä enemmän näkee merkkejä lähestyvästä vaarasta. Lapsenvahtitytöt kavahtavat jokaista risahdusta, mutta niin tuntuvat aikuisetkin olevan huolissaan. Pelon käsittely onkin hyvä, tärkeä tehtävä lastenkirjallisuudelle, ja Martin tekee sen varmasti, lukijoidensa kehitystason huomioon ottaen.

Lukiessani mietin Suvi Aholan kolumnia (HS 24.7.2016), jossa hän pohtii aikuishahmojen yhteenlyöttäytymistä ja epäluotettavuutta. Aholan mainitsemat tiukan kasvatuksen vanhemmat näkyvätMartinin sarjassa: esimerkiksi ujon ja säikyn Annen (joka on lähes toisinto Blytonin kaimasta) isä kieltää tyttäreltään lähes kaiken. Kuitenkin, kuten Tekstibongauksen ensimmäisessäni tekstissäni pohdiskelin, minulle aikuishahmot näyttäytyvät ennemminkin mahdollistajina kuin lapsen luottamuksen pettäjinä. Kun aikuisiin ei voi luottaa, lasten on pärjättävä yksin tai vähintäänkin näytettävä tiukoille vanhemmille, että he pärjäävät. Sillä tavalla voi vähän usuttaa lapsilukijoitakin kokemaan, että hei, jänniä asioita tapahtuu ja lapsilla on oikeus seikkailla.