Muutama päivä sitten kerroin aikovani esitellä lukutottumuksiani muutenkin kuin kokonaisteosten (merkityksessä 'kirjat') osalta. Romaanit, tietokirjat, runot ja näytelmät eivät suinkaan ole ainoita tekstejä, jotka herättävät lukijassaan ajatuksia, vaan arki täyttyy mitä erilaisimmista teksteistä.
Aloitankin Äikänopen tekstibongaus -juttusarjani tekstillä, jonka voinee määritellä kolumniksi (vaikka HS käyttääkin termiä Näkökulma). Kyse on Suvi Aholan tekstistä Viisikkokirjatkin todistavat, että maailma on lapsille julma, joka on julkaistu Helsingin Sanomissa 24.7. Ahola pohtii Blytonin Viisikko-sarjan avulla lasten lukutottumuksia ja ennen kaikkea aikuishahmoja lastenkirjallisuudessa.
Kelläpä ei Viisikosta kokemuksia olisi! Itse ahmin Blytonin tekstejä 10-11-vuotiaana, ja innostus näkyi leikeissäkin. Kuljin metsässä leikkimässä Viisikkoa, ja usein leikkitoverinani oli äitini. Hänelle lankesi toistuvasti (vain ja ainoastaan) Timin rooli. Äidin mukaan komentelin myös sitä, kuinka Timin tuli äännellä: tietysti leikin kannalta on olennaista, sanooko koira vuh vai hau!
Ahola mainitseekin tekstissään ruuan ja sen funktion houkuttimena. Kaaosta elävässä maailmassa ruoka - ihmisen tarpeista tärkeimpiä - edustaa Viisikoissa
Aholan näkökulmatekstin syvempi sanoma löytyy tekstin lopussa, jossa pohditaan kirjallisuuden aikuishahmoja. Aholan mukaan aikuiset lyöttäytyvät, väärin perustein, toistensa kanssa, kun taas lapset toimivat keskenään. Kasvatusmetodit ovat julmia, ja lapset voivat luottaa ainoastaan toisiinsa.
Aholan kolumni sai minut pohtimaan lukemieni lasten- ja nuortenkirjojen aikuishahmoja. On totta, että aikuiset ja nuoret esitetään usein vastakkaisina osapuolina: ehkä eritoten siksi, että nämä ottavat usein tosielämässäkin yhteen. Olen parhaillani lukemassa teinivuosieni suosikkia Liian iso rakkaus, jossa päähenkilö kinastelee isänsä kanssa ja selvittää yhteyksiä lähipiiristä kadonneisiin ihmisiin nimenomaan vertaistoverinsa avulla. Sinänsä Aholan havainnot aikuishahmojen toimijuuksista ja salaliitoista on helppo havaita.
Jäin pohtimaan, onko kyse kuitenkaan siitä, että aikuiset olisivat epäluotettavia tai että he eivät antaisi lapsille heidän tarvitsemaansa apua. Esittääkö lastenkirjallisuus tosiaan maailman vaarallisena ja julmana? Eikö lastenkirjallisuuden tehtävänä ole nimenomaan pönkittää lasten kykyä suoriutua elämästä itsenäisinä, vähän seikkailullisina ja uhkarohkeinakin olentoina? Aikuisia ei kuvata samastumisen kohteena, koska muutenhan lapset joutuisivat asettumaan heille asetettuihin rajoihin ja käyttäytymissääntöihin. Kun lapset joutuvat tukeutumaan toisiinsa, heidät esitetään yksilöinä, jotka pystyvät toimimaan ja ovat aikuisten kaltaisia. Tämä viesti on minusta lapsille tärkeä: he pystyvät tekemään asioita ja he saavat tehdä asioita yksin.
Toisaalta voi hyvin Aholan tapaan kysyä, miksi vanhemmat ja lapset erotellaan toisistaan kirjallisuudessa. Voisivatko aikuiset ja lapset seikkailla jollakin tavalla tasavertaisina? Entä mikä merkitys on Aholan mainitsemilla julmaa kasvatustapaa edustavilla aikuishahmoilla? Ehkä on syytä pohtia, millaisia aikuiskuvauksia kirjallisuudessa toistetaan, ja, ennen kaikkea, miksi niin tehdään. Millaisen kuvan lastenkirjallisuus välittää aikuisuudesta?
Itselleni jää päällimmäiseksi kuitenkin tunne siitä, että lastenkirjallisuuden on nostettava lapset esiin aktiivisina, pystyvinä toimijana, ja siinä onnistuakseen aikuiset on ainakin jollakin tavalla niputettava omaksi leirikseen (joskin on syytä esitellä erilaisia aikuisuuden ja vanhemmuuden malleja). Kirjallisuuden parissa lapset saavat kokea asioita, joihin heille ei ehkä muuten annettaisi lupaa, ja siksi lasten on esitettävä pääroolia. Taustalla toimivat huoltojoukot ovat silti tietenkin tärkeitä: Blytonin Viisikollekin eväät annettiin aina mukaan.
Lopuksi heitän vielä muutaman kysymyksen teille muille: Millaiset aikuishahmot palaavat teidän mieleenne lasten- tai nuortenkirjallisuudesta? Entä pitääkö lastenkirjallisuuden esitellä aikuiset ja lapset tasavertaisina toimijoina vai korostaa lasten roolia?
Kommentit
Lähetä kommentti