Naistenviikko: Naiskuva Estelle Maskamen teoksessa DIMILY - Rakastan

Estelle Maskame: DIMILY - Rakastan
Gummerus 2016 (2015)
Suom. Sirpa Parviainen
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Iih! Teini-ihanaa!
Kuuntele: Diandra - Paha poika

Teinieskapismia

DIMILY - Rakastan on kertomus Edenistä, joka muuttaa kesäksi isänsä luokse, saa uuden perheen ja rakastuu.

Luokittelen tämän romaanin teinieskapismiin. Edenin ja Tylerin tarina on nuoren tytön päiväuni siitä, miten suositusta, kurittomasta ja pahasta pojasta voi kesyttää rakastettavan, herkän pojan. Se on teini-ikäisen pakoa todellisesta maailmasta tarinoihin, jossa oikea ihastus kestää vaikeudet, taltuttaa rajuimmatkin luonteet ja kutittaa vatsanpohjasta (sitä se tekee oikeassa elämässäkin). Miten muistankaan haaveilleeni samanlaisista tarinoista teini-ikäisenä! 

Hitusen siirappisen salaisen ihastumistarinan ohella romaani on kuvaus siitä, mitä nuoruus ehkä on - tai mitä nuoret ajattelevat sen olevan (minulle se ei koskaan ollut seuraavaa). DIMILY on tarina ystävistä, sosiaalisuudesta, suosiosta, bileistä, alkoholeista, pojista ja suudelmista. 

Amerikkalaiset tytöt

DIMILY:stä ei voi olla huomaamatta, miten amerikkalainen kulttuuri vaikuttaa nykyään kaikkialla. Oikeastaan yllättää, että kirjailija on skotlantilainen. Suomalaislukijalle romaanin alkutilanne voi olla vähän karkottavakin, kun Eden saapuu ujona uudelle paikkakunnalle mutta syöksyy saman tien sosiaalisiin piireihin, lähtee bileisiin ja muuttaa luontevasti käytöstään niin, ettei alkoholin juominen tunnu millään tavalla kummeksittavalta. Päinvastoin: kännissä oleminen on välillä tosi hauskaa!

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

DIMILY on kuvaus ihastumisesta, rakastumisesta ja ihmissuhteista. Nämä teemat ovat romaanin vahvuuksia, ja ihmissuhdekuviot koukuttavat. Maskame käsittelee taidokkaasti asioita, jotka ovat nuorelle tärkeitä, mutta mitä pidemmälle kirjaa luin naisnäkökulma mielessäni, sitä enemmän minusta tuntui, ettei Edenin ideaalisuus kestä kriittistä avaamista.

DIMILY noudattaa vanhaa myyttiä ujosta, viattomasta tytöstä ja rasavillistä, pahasta pojasta. Juuri näihin rooleihin Eden ja Tyler asettuvat. Eden on kotoisin pieneltä paikkakunnalta, ei ole tottunut deittailemaan eikä varsinkaan käyttämään alkoholia. Tyler on taas on turmeltunut ja päihdekoukussa. Hän mesoaa ja hallitsee ympäristöään miten tahtoo. Jännite kirjassa rakentuu siihen, miten Eden ja Tyler toistensa vastakohtina pystyvät löytämään toisensa.

En voi kieltää, etteikö Edenin ja Tylerin tarina olisi koukuttava. Luin romaania lähes pakkomielteisesti ja tiedän, että olisin ihastunut tähän nuorena. Ihastuin ihan vähän nytkin. Kiltin tytön ja pahan pojan suhdetta seuratessani en kuitenkaan voinut olla ajattelematta: tätäkö nuorille syötetään hyväksyttävänä? Tyler vie Edenin huumebileisiin, pitää ranteita kiinni niin, että sattuu, karjuu täysillä ja lyö kätensä seinään Edenin pään vierelle. Lukijalle on koko ajan selvää, että Eden pystyy raottamaan Tylerin kovaa luonnetta ja kesyttämään tätä, mutta onko se mahdollista tosielämässä? Kannattaako nuoren lähteä sellaiseen? Mikä paha poika -myytissä viehättää? Miksi media toistaa väitettä siitä, että naiset rakastuvat renttuihin ja tekee siitä siten hyväksyttävää ja ihailtavaa? 

Elääkö nainen miehelle?

Naiskuvaa pohtiessa onkin vaikea olla analysoimatta myös mieskuvaa. Millaisia miehiä DIMILY:ssä palvotaan? He ovat komeita, lihaksikkaita adoniksia: heillä on valtaa, mainetta ja itsepäisyyttä. He ovat suosittuja ja omanarvontuntoisia. Tytön tehtävänä on laittautua kauniiksi ja tuntea itsensä seksikkääksi: 

"Ehkä minä kerrankin näytän seksikkäältä ja ehkä minä todellä pidän tyydytyksen tunteesta, jonka tuosta ajatuksesta saan. Tuntuu viimeinkin siltä, että kuulun joukkoon."

 On helppo samastua tunteeseen, kun säärikarvat ovat ajamatta. On kuitenkin ongelmallista tehdä tämä ongelma näkyväksi: samalla Maskame kirjoittaa auki sen, että on ok murehtia ajamattomista säärikarvoista. Nuoret! Halojaa! On myös ihan ok jättää säärikarvat ajamatta. Tuntuu pahalta, jos nuorten maailma on täynnä niin paljon ulkonäköpaineita kuin mitä Maskamen romaani antaa olettaa.

Tyttö on myös empaattinen hoitaja, joka lääkitsee turmeltuneen pojan vammoja, lohduttaa tätä ja koskettaa hellästi myös silloin, kun poika osoittaa väkivaltaisia kiihtymyksen merkkejä. Suudelmissa tuntuu viha, mutta se vain kiihottaa. Tällaistako rakkaus on, kyselin itseltäni. Tällaiseksiko nuoret sen käsittävät? Päiväunitarinat on ihania ja niillä on oma sijansa nuoren elämässä, mutta niitä on osattava myös vastustaa. 

Onnettominta DIMILYn naiskuvassa on se, että vaikka Eden esitetään viattomana, alkoholikulttuuria kammoksuvana enkelityttönä, hän ei juuri vastusta bileisiin lähtemistä. Hänelle tuntuu riittävän se, mitä uuden kaupungin sosiaalinen piiri hänelle tarjoaa: ystävyyttä, bileitä ja poikia. Jäin kaipaamaan syvempää otetta Edenin elämään, vaikka sekä hänestä että Tyleristä paljastuu rosoisiakin puolia. 

Entä miksi pahoista pojista pitää kuoria herkkiä, vaikka herkkiä poikia olisi tarjolla ihan varmasti muutenkin? Kielletyn hedelmän houkutus on suuri, mutta omien kokemusteni jälkeen tuntuu, että Maskemen teoksen ihmissuhteet asettavat jopa kyseenalaisia normeja nuorien parisuhteille.

Petturiystävät

DIMILY:ssä ihmissuhteet syntyvät kuin itsestään. Suomen hiljaisille joukkoon liittyminen ei ehkä olisi yhtä helppoa, mutta DIMILY:n maailmassa kaikki ovat amerikkalaiseen tapaan sosiaalisia. Edenin taustajoukot, Rachael, Meghan ja Tiffany, ovat kauniita, näyttäviä tyttöjä - ja niinpä heidät kuvataan ensiksi juuri ulkonäön kautta. Romaanista käy selväksi, mihin tyttöjen kuuluu käyttää aikaa: he laittautuvat yhdessä, shoppailevat, katselevat poikia ja koettavat olla mahdollisimman seksikkäitä. Vaikka pidin romaanista, ajattelin useasti, että Eleanor & Park ansaitsee rosoisuudellaan vielä enemmän kiitosta.

Luuseriäidit

DIMILY:n taustalla on äitihahmoja. Kiinnitin heihin huomiota jo kirjan alussa, jossa Edenin äiti kuvaillaan katkeroituneeksi, väsyneeksi eron uhriksi. Isät ovat syypäitä äidin onnettomuuteen, ja äidit eivät pääse elämässään eteenpäin.  Vihanpuuskassaan Eden arvelee, että uusi äitipuoli on valittu parempien tiskaustaitojen tai mehevämmän murekkeen takia; Maskame paljastaa, että naisia arvioidaan yhä keittiötaitojen kautta - siis miehet arvioivat. Äidit tuntuvat saavan itselleen joko kiltin äidin (luuseriäidin) tai tiukkisäidin roolin.

Nuori taitaja

Maskamen romaani on sikälikin hyvä valinta naistenviikolle, että sen on kirjoittanut vuonna 1997 syntynyt nuori nainen. Takalieve kertoo Maskamen aloittaneen tarinan kirjoittamisen jo 13-vuotiaana. DIMILY on epäilemättä taidonnäyte nuorelta kirjoittajalta, se on kielellisesti sujuvaa - ja kauniisti suomennettu. Tarinassa on sopivasti naiiviutta ja lapsenomaisuutta (erityisesti mitä kirjan loppuun tulee), mikä hymyilyttää aikuista mutta taatusti kiinnostaa nuorta. Minusta tämä romaani osoittaa sen, minkä monesti viime vuonna työssänikin huomasin: kaikista vakuuttavinta ja innostavinta on, kun nuori puhuu nuorelle. Siitä Maskamea voi kiittää. Tarinana DIMILY on loistava, naiskuvaltaan - no, nuorten kannattaa suunnata siihen ajatuksia.

Toisaalla: Lukutoukan kulttuuriblogi, jossa todetaan, ettei kirja kuitenkana ihannoi alkoholikulttuuria vaan on sopivan paha ja vähän siloiteltu; Kirjakaapin avaimen Jonna päihitti ennakkoluulonsa ja vaikuttui, kun taas Vinttikamarissa tarina tuntui epäuskottavalta eikä jatkuva bilettäminen innostanut.