 |
| Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi S&S 2016 236 s. Pisteitä: 5/5 Tunnelma: ...niin. Aihe vetää hiljaiseksi. Kuuntele: Johanna Kurkela - Ingrid |
"Mielessäni pyörii mahdollisuus, että koko masennukseni on suurta huijausta. Liioittelinko vastaanotolla? Se mitä kerroin on kyllä periaatteessa totta, mutta ääneen lausuttuna selostus kuulosti hälyttävältä. En varmaankaan puhunut riittävästi hyvistä päivistä. Niitäkin on, vaikka ne jatkuvat harvoin hyvinä iltaan asti.Huijaamisen ajatus lohduttaa ja kannattelee minua. Jos ainoastaan teeskentelen masentunutta, minulla on sairauteen valtaa. Minun tarvitsee vain lakata pelleilemästä, ja olen taas normaali."
Kertomus siitä, kun enää ei jaksa.
Kun tarttuu taitavasti kirjoitettuun, kiinnostavista teemoista kertovaan omaelämäkerralliseen teokseen ja lukee kirjailijan kärsineen menestyspaineista, tuntuu vähän kummalliselta, että niin voi olla. Ensinnäkin siksi, että liian harvoin tulee ajateltua, että luovan alan ammattilaiset - ja ehkä varsinkin he - kärsivät suorituspaineista ja menestymisen halusta (niin, niin, eihän sitä työtä vain itseä varten tehdä, tietenkään). Enemmän sitä hämmästyy kuitenkin siksi, että Keskivaikean vuoden kaltaista teosta lukiessa on vaikea uskoa, ettei Vanhatalosta pidettäisi tai häntä arvostettaisi. Keskivaikea vuosi on tarkka, rohkea ja henkilökohtainen kuvaus keskivaikeasta masennuksesta, mielenterveydestä ja vanhemmuudesta.
Hakeudun aika ajoin tällaisten mielenterveyskirjojen pariin. Aihe kiinnostaa minua. Keskivaikeaa vuotta luin iltana, jolloin sitä ei ehkä olisi kannattanut lukea: läheiseni kamppaili jaksamisensa kanssa, ja itsestänikin tuntui uuvuttavalta. Alun masennuskuvaukset ovat aika rankkaa luettavaa, ja vaikka teoksen pääsävy onkin toiveikas, valoisa, Vanhatalo käsittelee niin syviä teemoja, ettei kirjasta pääse tunteetta. Itkin ihan väkisin.
Vanhatalon sairastumiskuvaus tuntuu monella tavalla tutulta. Ei ole yllättävää, millaisia piirteitä kirjailija itsestään paljastaa, kun pohtii niitä ihmisiä, joiden tietää sairastuneen masennukseen. Keskivaikeassa vuodessa käsitellään menestymisenhalua, perfektionismia, itsensä hyväksymistä (tai sitä, että ei oikein osaa hyväksyä), kiirettä, vähäistä omaa aikaa. Monesta piirteestä tunnistin itseni. Erityisesti minua kosketti se, miten Vanhatalo alussa pohtii, että lievä masennus on vähän kuin flunssaan sairastuisi: se ei oikeastaan tunnu olevan sairaus ollenkaan, eikä siitä pitäisi valittaa. Miten usein sitä omaa oloaan vähättelekään! Ei tässä nyt mitään, pakko jaksaa, eihän minulla mitään hätää ole. Miksi omaa heikkouttaan - tai ei edes oikeastaan heikkoutta vaan tunteita tai oloa tai sairautta - saa näyttää?
Keskivaikeassa vuodessa masennus näyttäytyy paitsi kyvyttömyytenä olla luova myös äitinä olemisen vaikeutena. Vanhatalo puhuu aiheesta, josta ei paljon puhuta: siitä, että äitiä väsyttää, siitä, että äiti ei aina jaksa olla hyvä vanhempi. Minä en osannut tähän teemaan samastua, mutta uskon, että Vanhatalon sanoilla voi olla paljonkin annettavaa niille, jotka ovat kokeneet saman väsymyksen.
Vanhatalon teos on myös teos kirjoittamisesta. Se kertoo siitä, miten asioiden ajatteleminen ei aina auta, mutta se, että ne kirjoittaa ylös, saattaa auttaakin. Olen tehnyt samaa koettuani rankkoja asioita. Halusin muistaa, halusin käsitellä asiaa, ja vähitellen huomasin, että pystyin paremmin ja paremmin sanallistamaan sitä, mikä tuntui aluksi täysin sanattomalta. Samoin olen huomannut, että aito rakkaus ja toisen ihmisen lämpö heijaavat pahaa oloa pienemmäksi. Tuntuu hyvältä, että Vanhatalo luo lukijaansa valoa.
Kommentit
Lähetä kommentti