Yhden yön kirjat, eli teokset, joita olisi kiusallista tavata uudelleen

Tässä kevään mittaan olen palannut muutamaan otteeseen kirjoihin, jotka ovat tulleet tutuiksi jo aiemmin. Näistä lapsuus-, teini- ja opiskeluaikojen ihastuksista ei malttaisi luopua millään: välillä on unelmoitava ja sorruttava uudestaan, vaikka uusiakin rakkauksia olisi löydettävissä.

Valitettavasti rakkauden saralla - koskipa se sitten kirjoja tai ihmisiä - ei ole aina yhtä auvoista.

Vertasin aikanaan kuukauden luettuja kirjoja erilaisiin ihastuksiin. Tämänkertaisia inhokkeja tekisi mieli verrata kevytmielisiin heilasteluihin (ellei peräti yhdenyönjuttuihin), joiden kanssa ei vain voi synkata. Tai ehkä voisikin, jos...

1. Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti. Tämän tyypin tuntevat kaikki. Se kuuluu niihin, joilta odottaa paljon: vähän liian hyvää ollakseen totta! Alku on makeaa, siirappista, ja tyyppi kertoo ihania, lällyjä asioita (hälytyskellojen pitäisi alkaa soida jo tässä vaiheessa). Yönkähmyssä sitä sitten huomaakin, että ei hyvänen aika, näin taitamatonko tämä onkin, ja näin huono... Rakkausromaanin resepti -tyypissä on myös vähän naistenmiehen vikaa. Monet ovat lumoutuneet, ja jälkikäteen ihmettelen, miksi. Parempaakin lukemista ovat kirjabloggaajat ansainneet.
2. Reidar Palmgren: Sudenmarja. Tällä tyypillä on outoja fetissejä. Kirjassa mainitaan mm. keittoon ulostaminen. Sudenmarja-tyyppiin tartutaan pinnallisin vaikuttein (lukuhaaste menossa), ja seurauksethan arvaa. Sudenmarjan ja lukijan suhteessa ainakin jälkimmäinen on vaivaantunut ja toivoo, että yö ja hosuminen päättyisivät. Tämä tyyppi ei kohtele lukijaansa kauniisti, ei käytä kaunista kieltä eikä oikein suostu päättämään suhdetta ensimmäisten epäilyjen alkaessa. Tähän tyyppiin kuuluvat sekä ne kirjat että ihmiset, joita ei koskaan myöhemmin olisi toivonut tapaavansa.
3. Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani. Koulun kingi, johon kaikki ihastuvat! Takapulpetin pojat kaveeraavat Ladaromaanin ympärillä, ja tytöt hihittelevät kirjalle sekä luokassa että käytävillä. Muotitietoisten tyttöjen joukossa ihmetellään, miten joku voi olla ihastumatta Ladaromaaniin. Siis jokaisen teinitytön unelma, eiks? Ei musta. 
4. Katja Kaukonen: Kohina. Taiteilijasielu, jonka kanssa pitäisi synkata. Kävin kerran treffeillä, olin viestitellyt pojan kanssa etukäteen vaikka kuinka paljon ja luulin, että juttu toimisi. Mutta ei se sitten toiminutkaan. Höh :( 
5. Sari Vuoristo: Flamingopaikka. Tähän tyyppiin en tunnusta oikeassa elämässä tutustuneeni. Flamingopaikka-tyyppiä ei jälkikäteen muista, kunnes sitten selviää, että AHAA, olemme sittenkin viettäneet illan yhdessä. Muisti palautuu pätkittäin, ja valitettavasti muistot eivät juuri mieltä ylennä.
6. Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla. Tämä tyyppi on kohtelias ja saattelee sinut kotiovelle, jotta et eksyisi näillä kulmilla. Fiksu, luotettava kaveri, joka on kuitenkin vähän liian fiksu. Joskus on parempi olla aloittamatta syvempää suhdetta sellaiseen tyyppiin, joka saa sinut kokemaan, ettet ole yhtä fiksu ja sivistynyt kuin mitä hän vaatii.
7. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen. Vadelmavenepakolaiseen tutustuin ennen blogiaikaani, ja se on yksi kirjallisista pettymyksistäni. Valitettavasti olen tutustunut tähän tyyppiin tosielämässäkin. Vadelmavenepakolaiset ovat aluksi kiinnostavia ja hyvännäköisiä, mutta kun suhde uhkaa kariutua, he eivät suostu päästämään millään irti, alkavat stalkata ja häiritsevät muuta elämää. Minä niin inhosin romaanin päähenkilöä!
8. Laura Lindstedt: Oneiron. Tästä valinnasta olen vähän yllättynyt. "Yöni" Oneironin kanssa oli kiinnostava ja omalaatuinen, ja Lindstedtin tyyli herätti ihastusta. Mutta voi, kuten niin usein ihmissuhteissakin, joskus sitä tajuaa jälkikäteen, että oikeasti me emme sopineet toisillemme yhtään. Miten minä tuollaisesta tykkäsin? Oneiron-tyyppi on minulle se kiusallinen tapaus, johon hurmaantuu aluksi mutta jota häpeää ja kauhistelee lopuksi. Halusinko säpinää Oneironin kanssa vain, koska muillakin oli ollut?
9. Lisa Genova: Edelleen Alice. Siis ihan totta, minä en halunnut tämän jäävän yhdenillanjutuksi! Edelleen Alice ihastutti ja kosketti, ja minun puoleltani kyse ei ollut pelkästään säätämisestä. Pelkään kuitenkin, etten voi hallita tunteitani, jos luen tämän uudestaan. Tai entä, jos kaikki kaunis onkin kadonnut väliltämme? Elokuvaan en ainakaan halua koskea. Edelleen Alice -tyyppi on päiväuneni, muisto siitä, miten kaunis yksi hetki elämässä voikaan olla (kunhan se ei jatku pidempään). Voi silti olla, että vielä jonakin päivänä hairahdan... :)