Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY 2015
251 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Uhh. Synkkä.

"Hän painoi päänsä alas ja katsoi huonosti istuvien farkkujen verhoamia reisiään, niiden päällä lepääviä lääkkeiden pöhöttämiä, hikeä kastehelminä pisaroivina kämmeniään. Hänessä ei ollut mitään, mitä kukaan, kaikkein vähiten hän itse, haluaisi maailmassa nähdä."

Tapahtuu pian. Täällä.

Kieltäminen: Tekisi mieli kieltää se, mitä Hirvonen romaanissaan käsittelee. Eihän nyt tällaista. Eivät ihmiset oikeasti haudo väkivaltaisia tekoja sammutaakseen omansa tai yhteiskuntansa tuskan. Ei maailmamme oikeasti luisi tällaisiin pakolais- ja ilmastokatastrofeihin. Romaanin tulevaisuusasetelma on siinä mielessä kiinnostava, että ainakin minulle se näyttätyi monin paikoin todelliselta jo nyt. Pahoin pelkään, että Aslakin ajatukset ja pohdinnat ovat liian todellisia liian monille pahoinvoiville ihmisille jo nyt. Tämä kirja saa ajattelemaan uudestaan niitä traagisia tapahtumia, joista mediassa päivittäin ilmoitetaan. Ilmoituksiksi ne kai ovat muuttuneet, kun tuntuu, ettei hyvien tapahtumien määrä ympäristössämme ainakaan kasva. Hirvonen tarjoaa kiinnostavia näkökulmia siihen, miten traagisiin tekoihin päädytään.

Ristiriita: Kun aika loppuu jättini mieleeni kahtalaiset tunnelmat. Toisaalta tempasi mukaan, toisaalta tahmoi. Toisaalta kirjoitin muistiin kauniita virkkeitä, toisaalta kyllästyin toisissa jo alkuihin. Se, mitä yritän tavoitella ja kuvata, tiivistyy kappaleella, joka alkaa oivaltavasti mutta kuluu loppuun jo seuraavassa lauseessa: minua ilahdutti Hän solahti elämääni kuin varhain alkanut kevät (--), mutta tuskastutti jatko ja yhtäkkiä maailma oli valoa täynnä. Kun emme olleet yhdessä, ajattelin hänen ihoaan. Hirvonen samanaikaisesti oivaltaa ja toistaa tuttua. Kun aika loppuu käsittelee epäilemättä tärkeää aihetta, mutta toisinaan minusta tuntui, että punainen lanka oli hukkua teeman moniin kerroksiin. Kun aika loppuu hohkaa sitä, miten paljon maailmamme tilasta olisi voinut kertoa.

Milloin? Syy siihen, miksi häilyin lukemisen ajan pitämisen ja ei-pitämisen välillä, saattaa olla siinä, että odotin pitkään kirjan alkua. Milloin Kun aika loppuu alkaa? Alun nykyhetki kiehtoi eniten, se, kun Lauralle ilmoitettiin, että poliisit tahtovat jutella. Sitten aika pysähtyi, palattiin imperfektiin, historiaan, lähdettiin liikkeelle perheen perustamisesta. Onko pohjustuksen oltava aina niin perusteellista? Onko olennaista se, missä vanhemmat ovat tavanneet? Perhehistoriallinen osuus antoi tapahtumille kontekstin, henkilöiden tunteille syyt ja selitykset, mutta minusta tätä osuutta vaivasi tavanomaisuus.Oikeastaan kiinnyin kirjaan vasta loppupuolella, viimeisten kymmenien sivujen kohdalla. Silloin aloin vähitellen käsittää, miten tärkeästä asiasta Hirvonen romaanissaan puhuu.

Saarna: Alussa Kun aika loppuu on vähällä sortua paatoksellisuuteen. Siinä ladellaan raskain dialogein elämäntotuuksia, pää- ja sivuhenkilöiden kohtaamiset muodostavat syviä sanomia, opetuksia. Minua jollakin tavalla häiritsi se, että Laura on luennoitsija. Valinta korosti opettavaisuutta, sanomaa, vaikutustarkoitusta. Tavallaan ratkaisu oli luonnollinen mutta myös helppo tapa saada sanottavansa sanotuksi. 

Pelko: Kuittaan tämän kirjan kohdalla kirjan vuoden lukuhaasteesta sen kohdan, jossa viitataan pelottavaan lukukokemukseen. Minulle kirjan alku aiheutti muistoja, ikäviä sellaisia, ja olin epävarma siitä, pystynkö kohtamaan sen, mitä kirjassa kerrotaan. Pidin ennen valtavasti dekkareita, nyt tuskin voin koskea niihin. Sitä en varsinkaan ymmärrä, miten kukaan voi lukea - saati kirjoittaa - lapsiin kohdistuvista rikoksista. Minusta ne ovat vain niin kamalia. Niin käsittämättömiä. Voi olla, että pahuutta pitäisi osata kohdata, sen olemassaolo myöntää, mutta minusta siinä on tarpeeksi, että se toisinaan osuu omalle kohdalle. Nykyisellään en tahdo pakottaa itseäni pelottaviin, ahdistaviin lukukokemuksiin. 

Moni muu on Hirvosen teoksesta ihastunut suuriin tunteisiin asti. Tällä kertaa mainittakoon Sara, Opus ekan Jenni, Anu ja Maisku.