Maria Autio: Varjopuutarha

Maria Autio: Varjopuutarha
Karisto 2014
202 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Ai. Sattuu sydämeen.

"Näin ruudulla tytön, joka liikkui ja puhui ihan eri tavalla kuin kaikki muut. Tytöllä ei ollut juuri ilmeitä, katse haroi ohi, mutta yhtäkkiä nauru rävähti kasvoille, levisi korviin asti. Ja aina silloin, kun ketään muuta ei naurattanut. Kun muut hekottelivat, tyttö oli totinen. Se liikkui kankeasti ja kömpelösti kuin tikku-ukko. Liikuntatunnilla se haahuili muiden jaloissa, kun pallo poukkoili ketterästi käpälästä toiseen ja koriin.

           Minä se olin. Tapitin ruutua, vaikka se oli yhtä piinaa. Ja äkkiä näin itseni mummon ja muiden ylituomareiden silmin: omituinen. Vammainen. En pystyisi koskaan piiloutumaan, vaikka miten haluaisin."

Lievästi autistinen Pihla, erilainen kokemusmaailma, hyljeksivä yhteiskunta.

Aihe: Varjopuutarha on tärkeä kirja. Ensinnäkin on hienoa löytää kirja, joka käsittelee sellaisia aiheita, jotka useimmiten lykätään syrjään. Kuinka usein oikeastaan luemme jollakin tavalla erilaisten nuorten elämästä? Kuinka usein uskallamme tarkastella sitä, miltä maailmamme voi näyttää sellaisesta, jota yhteiskunta torjuu ja hylkii? Kirjallisuudella on valtavan suuri rooli erilaisuuden esilletuomisessa, uusien ja vieraiden asioiden ymmärtämisessä. Varjopuutarha puhuu kauniisti lievästi autistisen maailmasta, onnen ja itsenäistymisen löytämisestä mutta ei karttele totuutta siitä, että jollakin tavalla normista poikkeavia rangaistaan tällä pallolla rajusti. Aution romaani esittelee kattavasti autistiselle ihmiselle tyypillisiä piirteitä. Rita on huomauttanut, että kirja on merkkiteos koko Suomen Asperger-yhteisölle. Epäilemättä.

Ihmisarvo: Varjopuutarha on kannanotto ihmisarvon puolesta. Jokainen ansaitsee tulla kohdatuksi ihmisenä, jokainen on ansainnut kunnioitusta ja arvostusta. Erityisen koskettavaa Aution romaanissa on se, miten Pihla itsenäistyessään pääsee vihdoin auttamaan muita. Äidin auttaminen tekee Pihlan onnelliseksi, ja kirja viestii vahvasti siitä, miten tärkeää on, että jokainen pääsee kokemaan itsensä toimintakykyiseksi, omaa elämäänsä hallitsevaksi ihmiseksi. Ei kukaan halua aina olla autettava. On saatava itsenäistyä, kokea ihmisyys.

Kiusaaminen: Minun on vaikea ilmaista sitä, miten ahdistavaksi koen ihmisten käyttäytymisen. Miksi heikompia kiusataan? Miksi ylipäätään toiset leimataan heikommiksi ja vähäarvoisimmiksi, oikeutetaan sillä tavalla heidän polkemisensa, raastamisensa? Autio kuvaa Varjopuutarhassa osuvasti sitä, miten Pihlaa kiusataan ja kartellaan. Kiusaaminen saa monia muotoja, kärjistyy väkivaltaisiin tekoihin. Itse suhtaudun kuivasti siihen, miten kiusaaminen usein kuvataan prosessina, joka huipentuu väkivaltaan: ikään kuin väkivalta olisi ainoa todellinen tapa satuttaa ihmistä. Kartteleminen, haukkuminen, ulkopuoliseksi jättäminen ovat vähintään yhtä pahoja. Aina ei tarvitse käydä käsiksi satuttaakseen ihmistä loppuelämän verran. Sara on esitellyt blogissaan Aution muiden kirjojen teemoja; tuskin maltan odottaa, että saan kiusaamisesta kertovan esikoisteoksen käsiini.

Nolostelu: Lukumaratonini yhteydessä pohdin pikaisesti, miten työskentely nuorten kanssa on saanut minut vanhentumaan. En ole enää nuori, en ainakaan sillä tavalla, että kuuluisin nuorten joukkoon. Olen nuorille aikuinen, toivottavasti. Kirjastossakin tämä näkyy: nolostelen aina nuortenosastolle päätymistä, vaikka minulla onkin vahvat syyni tutustua nuortenkirjallisuuteen. Ehkä olen nolostellut sitäkin, että nuortenkirjallisuus on nuorille ja siitä pitäisi aikanaan siirtyä eteenpäin. Muistan joskus ihmetelleeni, miten opiskelijakaverini sanoi lukevansa lähes yksinomaan nuortenkirjoja. Olen käräyttänyt itseni kapeamielisestä kirjallisuuskäsityksestä - aivan kuin nuortenkirjallisuus olisi jotenkin yksinkertaisempaa ja vähemmän arvokasta! - ja koen siltäkin osin velvollisuudekseni perehtyä siihen, millaista lukemista nuorille tarjotaan.

Nuortenkirjat: Olen viime aikoina selaillut moniakin nuortenkirjoja ja miettinyt, miksi ne eivät viehätä. Missä menee nuorten- ja aikuistenkirjallisuuden raja? Mikä tekee nuortenkirjoista erilaisia, oman genrensä? Varjopuutarha käsittelee asioita, joista aikuisten lukijoiden tulisi olla yhtä lailla tietoisia, mutta kieleltään ja tyyliltään sen tunnistaa kyllä nuortenkirjaksi. Sinisen linnan kirjaston Maria on kuvaillut Aution romaania helposti lähestyttäväksi: ehkä hyvät nuortenkirjat huomioivat sen, että kokemattomienkin lukijoiden on helppo lukea ja ymmärtää niitä. Varjopuutarha on helppo ymmärtää kielellisesti (joskin luontosanasto tarjoaa kaupunkilaistuneille hankaluuksia), kappaleet ovat lyhyitä, asiat kuvataan ytimekkäästi. En ole varma, mutta ehkä minua on nuortenkirjoissa häirinnyt usein liika konkreettisuus, asioiden ja tapahtumien selostaminen, jatkuva juonikuvaus.Tällä kirjalla kuittaan Kirjan vuoden haasteesta nuortenkirjakohdan.